Tänään taas kerran tuli todistettua ettei sairaus jalosta, ei tippaakaan. Luulisi että pikkuseikat elämässä jäisivät omaan arvoonsa tai että ainakin osaisin kertoa eriävän mielipiteeni hillitysti ja sovittelevasti. Ei sinne päinkään, kaikki se mikä on harmittanut ennenkin, harmittaa mikäli mahdollista tuplasti enemmän!
Kaikki alkoi pienestä viattomasti lausutusta "eikö olisikin ihan kiva kun alakerrassakin olisi nauhoittava digiboksi?" Tai ainakin tämä oli se osa minkä ymmärsin. Jotain superloistavaa tarjoustakin tietysti oli takana ja langatonta nettiyhteyttä. Olin jo sen vanhankin digiboksin hyvin vastahakoisesti pakon edessä huolinut ja aina imuroidessani manaillut niitä johtoja. Lähtökohtahan oli se, ettei olohuoneessa pidetä lainkaan telkkaria. Nyt piti siis vain vaihtaa yksi vehje toiseen, johtojen määrä pysyisi ennallaan. Vaan eipä se niin käynytkään, eipä tietenkään, langattomaan verkkoon pitääkin olla yhteydessä kaapelin kautta. Siispä se asemavekotinkin muutti yläkerrasta olohuoneeseen, kaikki vehkeet ovat erivärisiä ja johtovyyhteä roikkuu avoimessa telkkarivaunussa näkösällä. Rumaa minun silmääni, kun ei ole kaappiakaan mihin niitä piilottaa. Kun mies tuli huusholliini, suurin näkyvä muutos sen jälkeen olivat välittömästi kaikki johdot ja kaapelit, jotka tuntuvat kaiken lisäksi olevan itsestään sikiäviäkin. Yhtäkään johtoa ei alttarilla kanssani näkynyt, mikään eikä kukaan voi velvoittaa minua niitä rakastamaan eikä edes ajatus- ja kokemusmaailmaani mullistanut syöpä saa minua niitä kohtaan suopeammaksi. Enkä vielä ole maininnut kaukosäätimistä mitään. Nyt minä toivon oikein monta kommenttia siitä miten johtoallergiaa esiintyy muuallakin, koska tässä talossa häviän yhdellä neljää vastaan.
Olohuonetta valloittavia johtoja uhmaten uskallan hieman suunnitella ja jopa toivoa syntymäpäiväni juhlintaa. Elämä on muuttunut entistä arvokkaammaksi, joka vuosi minkä saan vielä elää, on juhlimisen arvoinen. Ensi perjantaina taas saan siivoojan meille, joten viikonloppuna 2.-4.10. eivät vieraat kyllä lainkaan rasittaisi, varsinkin jos pidettäisiin nyyttikestit. Siispä rakkaat ystävät ja sukulaiset, viikon kuluttua juodaan kahveja, eikö vain? Perhekin oli tähän myötämielisempi kuin johtojen piilotukseen. Jos joku tuntee vastustamatonta halua silloin hieman haravoida puutarhassamme, en laita vastaan. Lahjoja en halua, tai no, onhan jokin yhdessä nautittavaksi tuotu jo lahja sinänsä.
Varsinainen syntymäpäiväni on keskiviikkona 7.10., jolloin olen jo yhden lukijani kanssa suunnitellut treffejä Helsinkiin esim. Cafe Jugendissa tai Kappelissa. Siellä voisi olla kiva tavata joku muukin. Ihan vähän niinkuin blogin lukijatapaamisena. En toivo lahjoja enkä tarjoa muuta kuin seurani. Viestitellen aika ja paikka tarkentuvat!
Eikä vain johtoja uhmaten vaan myös omaa vointiani, uuden lääkkeen sivuvaikutukset saattavat vielä lisääntyä. Iloitsin viime keskiviikon ohjelmasta, mutta tänään ei ole voimia lähteä mihinkään. Aamun verenpainelukemat 90/63 selittää ehkä hieman sitä, nenäverenvuoto samoin, kuopuksen lääkitseminen särkylääkkeillä puoliyön jälkeen myös, alati särkevät polvet tulkoot myös mainituksi. Jännitysmomenttia on myös siinä, että sivuvaikutuksina saattaa ilmaantua ylävartaloon ihottumaa, pitääkö peittää olohuoneen johtohirvityksen lisäksi oma pää pussilla? Siispä sana juhla voi olla melko yliampuva, voihan olla että makailen sohvalla ja vieraat saavat itse keittää kahvinsa ja tiskata tiskitkin.
Toisaalla olen niistä johdoista ja kaikenlaisesta uudesta tekniikasta kiitollinen. Minuakin on ympäröinyt piippavaa laitetta jos toistakin hyvin tarpeellisesti. Tänään ja viime päivinä olen sairaalaa kohti lähettänyt monta ajatusta ja rukousta, tekniikka aina liikennevälineitä myöten toimikoon ja ystävä siellä arvatenkin useamman laitteen ympäröimänä jaksakoon ja kestäköön ison toimenpiteen, kantasolusiirron. Enkeleitä sinne viikkojen eristykseen, luulenpa että moni blogini lukija yhtyy tähän rukoukseen. Kannettavan virtajohto taitaa olla siellä tärkeä ja ihana yhteys ulkomaailmaan. Tätäkin pääsee lukemaan.
