Lämmin kiitos vielä kannustavista kommenteistanne edellisen ystävänpäiväpostaukseni johdosta!
Eilinen meni tumman migreenipilven alla: pahin kipu onneksi taittui Buranalla ja nukkumalla. Illalla en malttanut jäädä kotiin vaan lähdin sille luovan kirjoittamisen kurssilleni. Siellä kun on aivan ainutlaatuinen tunnelmansa, vanha hirsitalo ja suuri takka tuvassa henkivät rauhaa. Teimme mielenkiitoisen harjoituksen: ensin kirjoitettiin 10-15 minuuttia kynää paperilta nostamatta aloittaen Kerron teille.., taustalla soi rauhallinen musiikki. Pienen hiljaisen tauon jälkeen pidettiin samanlainen sessio, musiikki vaihtui vähän vaikeammaksi (Rahmaninovia) ja aloitettiin: en kerro... Jokainen voi kokeilla kotonakin.
Tänäänkin piti ottaa päiväunet ja juuri ennen nukahtamista ajattelin miten tuo vastakkainasettelu on läsnä täällä blogissakin. Kerron avoimesti monia asioita, ja sitten on asioita, joista visusti vaikenen. Ehkä niistä mitä en kerro, osa ansaitsisi tulla kerrotuksi, ihan itseni takia, olisi hyvä saada sanat vaikeille asioille, osa niistä kuitenkin on varmasti sellaista mistä on syytäkin avoimessa blogissa olla kertomatta. Ennen kuin nukahdin, päätin kirjoittaa jotain tästä, mutta kadotin jonkin punaisen langan ajatuksistani - jos sitä sitten olikaan.
Kerron mielelläni arjen sattumuksista tässä arjessani, samoin opettajakokemuksistani, ja muistoja lapsuuden ja nuoruuden vuosilta. Joskus tuskailin, kaunistelenko liikaa kaikkea, jätän elämän rouheuden ja särön pois. Oivalsin kuitenkin, että minulla on oikeus muistaa mitä ja miten haluan, nähdä asiat tavallani. Juuri nyt tarvitsen paljon positiivista energiaa, vahvuutta, sitäkin noiden tarinoiden kautta kerään. Kuin hunajaa kennoihin, energiavarastoiksi myös tulevan varalle. Ja kun kerron hoitopolkuni sattumista, pelon päivistä ja öistäkin niin tieten tahtoen tuon jostakin edes pienen himpun toivoa, tarvitsen sitä.
Useampi kohtalotoverini näissä blogeissa elää kanssani taas aikaa, jolloin tehdään isot kuvaukset ja niiden tuloksia mennään kuuntelemaan kuin tuomiolle käydessä. Kerron siitä itsekin, ensi viikolla taas, kerron levottomuudesta, kerron systeemistä, pelkäämisestä tunteena. En kuitenkaan kerro, että juuri tuossa on sellainen möykky, jonka tunnen, selvästi, varsinkin öisin ennen nukahtamista, tuota puristusta, kipua en halua päästää valloilleen nimeämällä sitä tarkkaan, en kerro ettei sitä tarvitsisi ajatella. Enkä ehkä siksikään, että jälkeenpäin kun tuntemukset ovat vääriksi osoittautuneet, joutuisi selittelemään. Kerroinko sitäkään, että luustokartan jälkeen leukaperiä kuukausikaupalla vaivannut kipu lientyi ihan siedettäväksi arkuudeksi? En kerro myöskään niistä pettymyksen hetkistä, kun toivon myötätuntoa ja läheisyyttä enkä sitä saa, kerron mieluummin siitä kun tukea tuntuu olevan riittävästi tarjolla, varastoin sitäkin. Yksinäisyyden hetkiä kun aina on tuplasti enemmän.
Kerron perheestäni ja en varmasti kerro perheestäni! Kerron, miten ystävänpäivän johdosta minä sain kortteja ja viestejä valtavasti, en ole kertonut sitä, että muu perhe ei niitä sitten niin saanutkaan, ehkä eivät kaipaakaan, kaverit ja ystävät ovat ympärillä ja yhteydessä tiiviisti, toisella tavalla kuin minun arjessani.
Kummallisesti tuo "en kerro"-puoli paisuu mielessäni, onneksi on myös vastakohtana "minä kerron teille". Minun tarinani, eteenpäin menevä koko ajan.
