Syyskuun ensimmäinen päivä, kansakouluajan koulunaloituspäivä, sopi hyvin minullekin uuden alun päiväksi. Heräsin ja nousin ylös ihmisten aikoihin. Nopean pikku aamupalan jälkeen keräsin kassini ja kiirehdin autolle ihan niinkuin työssäkäyvät ihmiset, askel nousi reippaasti ja mielessä kupli ilo siitä, että suoritin jotain tavallisuutta, normaalia, terveen ihmisen elämää. Huonosti nukuin yöni, jännitinkö tätä vai kiersikö eilisillan dokumentin vakava aihe mielessä, en tiedä, mutta niinhän monella arkiaamuisin on väsy, iloitsin siitäkin - täydellinen tavallisen ihmisen aamu.
Parkkipaikalla totesin jo monen muunkin olleen liikkeellä ja auto jäi harmillisen kauas. No,onhan minulla aikaa ja hyväähän se kuitenkin tekee liikkua, vaikka polvet kipeät ovatkin. Uimahallin ovi aukesi tutusti ja lipustani löytyi yllättäen vielä 7 käyttämätöntä kertaa. Hmm, tammikuussa katkesi uimahallikauteni siihen flunssaan, keuhkokuumeeseen, leikkaukseen, nyt se pääsee jatkumaan. Pukuhuoneen vilinässä huomasin ensimmäisen merkin siitä etten ylläkään siihen tavallisen ihmisen normiin. Tai sitten ne kaikki olivat mukana jossain altaaseenmahdollisimmanäkkiä-kisassa.
Altaassa putosin vauhdista täysin, jokaikinen vieressäni polki vettä, hosui ja huitoi kuin viimeistä päivää. Vaatii melkoista päättäväisyyttä tehdä oikeasti kuten ohjaajakin sanoi: omassa tahdissaan. Kun kaikki muut ottivat ne suurempitehoiset isommat hymynaamat käsiinsä, uskaltauduin pyytämään ne pienemmät. Onneksi en käytä silmälaseja altaalla, en nähnyt, luotiinko sääliviä katseita. Olin luullut, että haavani on parantunut täysin, mutta ihmeesti sieltä sisuksistani annettiin pientä vastalausetta, jos yritin lisätä tehoja. Muistin Pilates-ohjaajan neuvot "älä tee kympillä, tee vaikka vain nelosella aluksi" ja niin herättelin varovasti kehoani ja lihaksiani vanhoihin ja tuttuihin liikeratoihin. Koinko liikunnan hurmaa ja endorfiiniryöpyn jälkeenpäin? En todella. Kun reippaat jumppaajat ryntäsivät vauhdilla pikapesun kautta pukuhuoneeseen, nopeimmat jo vetivät ripsiväriä kun minä vielä hellästi pyyhkeellä painelin lihaani ja hellyttelin voiteilla kaikkea sitä mikä voipuneelta tuntui. Arpinen mahani tuntui kuitenkin rääkin kestäneen. Jäin tyytyväisenä mummon viereen kaikessa rauhassa pukeutumaan. Ihanaa oli vain se, ettei edessäni nyt ollut normaali työpäivä.
Näin on tämä syyskausi avattu. Tavallisesti työviikkoihini on kuulunut useampi säännöllinen liikunta, viime syksynä kaksi vesijumppaa ja kerran viikossa Pilates. Nyt aloitan tällä, puolen tunnin vesijumppa kerran viikossa. Kunnan työntekijänä minulla on myös pienen kuntosalin käyttömahdollisuus, sinne voisi joku aamupäivä pujahtaa polkemaan kuntopyörää tai soutulaitetta edes hetkeksi. Koiran ulkoilutuslenkkejä teen polvieni sallimissa rajoissa, ei siis pitkiä. Kevään leikkauksenjälkeisestä nollakunnosta on ehkä pykälä tai pari noustu, mutta kovin hitaasti. Kaksi vuotta sitten syksyllä kuntoutuksessa sain kuntotesteissä kehuja, vaikka polvet silloinkin estivät paljon liikuntaa, oli lihaskunto hyvä. Nyt tavoitteeksi asetan heikosta kunnosta tyydyttävään nousemisen. Vatsa- ja selkälihakset pitäisi varsinkin saada paremmiksi.
Syyskausi alkoi niinkin, että esikoinen teki viimeisen työpäivänsä ja muuttoilmoituksensa eilen, paistoin pullaa ja juotiin lähtökahvit. Ehkä sekin yöllä vähän valvotti, puoli yhdeltä tuli viesti: perillä, hyvää yötä. Uudet maisemat ja kuviot hänellä siellä edessä, samalla tavalla minä olen erilaista syksyä aloittamassa.
