Tänään, kun meilläpäin opettajat ja oppilaat saivat jo aloittaa joululomansa, lainaan taas runoa.
Koulun joulujuhlassa
Koulun joulujuhlassa veisattiin virsiä,
minulla oli aina ylipitkä tukka ja
vanhemman veljen kauluspaita.
Näytelmässä olin paimen
pahvinen sauva hikisessä kädessä,
se takimmainen
joka suuremmin peljästyi
enkelin ilmestymistä.
Sinä vuonna kun enkeliltä
kesken taivaasta astumisen
aukesi hakaneula ja toinen siipi
repsahti lattialle ja opettaja peljästyi,
silloin ymmärsin,
olin ensimmäinen joka kiiruhti
siipirikon luokse.
(Timo Pusa 1979)
Blogiystäväni Tiina kuvasi niin elävästi niitä kulissien takaisia tunnelmia koulun joulujuhlassa eilen, että minäkin oikein tunsin sen vatsanpohjan jännityksen mikä opettajaankin tarttuu siellä omaa esiintymisvuoroa odotellessa. Ikinä ei oikein osaa olla varma, olisiko parempi tukikohta juuri siellä verhojen takana (niin, että oppilaat vähän väliä kurkkivat minuun kysyvästi) vai mennäkö reilusti katsomon eturiviin. Paras olisi kun aikuisia riittäisi sinne taustalle ja eteenkin ihan joka puolelle varmistamaan, jos vaikka tuollainen hakaneulan irtoaminen tapahtuisi. Ja ainakin varmistamaan esiintyjien hiljaisena pysymisen, takahuoneesta kun tuppaa kuulumaan ihan kaikki myös sinne katsomoon asti. Ja miten malttaa pujahtaa hiljaisesti esityksen jälkeen takaisin katsomoon, kun olisi ihan pakko kertoa kaverille miten kompuroi jaloistaan.
Onneksi en muista tällaisia kovin suuria opettajan peljästyksiä monta. Kerran pieni tonttupoika joutuikin lavalle ilman pariaan kun se oma pari oli viime tipassa sairastunut. Parin kanssa pyörimistä oli onneksi tosi vähän ja siinä nopeasti vain sovittiin, että hän pyörii yksin siinä kohdassa. Tonttuleikki alkoi oikein somasti ja valloittavasti kuten ekaluokkalaisten tonttuleikit tuppaavat tehdä ja itsekin seurailin huolettomana kunnes tuli se parinhakukohta. Eipä muistanut pieni tonttupoika mitkä olivat viime tipassa muuttuneet ohjeet ja niinpä siinä keskellä lavaa tuli tonttupojalle hätä ja itku kaikkien muiden pyöriessä parien kanssa. Eikä ihan pieni nyyhkäisy vaan maailman raskain murhe painoi äkkiä iloisen tonntusen kasaan ja minä sain kaapattua lavan reunalta syliini aivan velton ja itkusta tärisevän lapsen, punainen tonttulakki vain sykki olkapäätäni vasten loppuleikin ajan. Tonttujen tapaan poika kyllä unohti pian tapahtuneen eikä ihan koko juhla mennyt pilalle.
Toisen kerran koulumme peräkkäiset juhla-ajat olivat menneet eräässä perheessä sekaisin ja he kaikki olivat tulossa myöhäisempään, sisaruksen aikataulun mukaiseen juhlaan. Tällä kertaa itki enkeli, kun ei sitten ehtinyt omaan juhlaansa enkeliksi lavalle lainkaan. Ja me aikuiset yritimme soitellakin ja tavoittaa enkeliä ajoissa, ovellekin laitoin vahdin enkelivarusteiden kanssa. Silloin tuntui kurjalta kun vanhemmatkin moittivat tiedotustani syyksi tähän tapahtumaan.Opettajaakin itketti. Kumma kyllä kaikki muut olivat ajallaan paikalla.
Ihan opettajaurani alkupuolella esitimme ison luokan kanssa "hiljaa, hiljaa, joulunkellot kajahtaa" -laulua niin että joka säkeistöön oli omat tanssin esittäjät: joulunkellot, tähdet, kynttilät ja lopuksi lapset. Mutta niinpä pääsi käymään etteivät tomerat joulukynttilät päässeet lavalle lainkaan kun heidän säkeistönsä unohdettiin! Yleisö ei tainnut huomata mitään, mutta kyyneleet virtasivat taas vuolaana kynttilöiltä, jotka eivät syttymään päässeetkään.
Jännitysmomennteja juhlassa siis riittää loppuun asti. Sairastumismahdollisuuden vuoksi näytelmät ovat aina riski, samoin tuollaiset tanssit ja leikit, joissa pitää olla tiukasti parillinen määrä. Joskus käy niinkin, että innokkaasti aloittettu harjoittelu muuttuukin, kun perhe sitten anookin lomaa matkaa varten juhlapäiväksi. Aina silloin tällöin myös käy vain niin ettei oppilas tai perhe ilmestykään paikalle mitään asiasta sen kummemmin opettajalle ilmoittelematta. Omassa koulussani on myös hyvin hankala saada riittävästi harjoitusaikaa näyttämölle, sillä se on ruokalassa, suurin osa näyttämölavaa nostetaan juhlan ajaksi ylös. Joka arkipäivä siinä istuu oppilaita monessa vuorossa ruokailemassa. Viimeisen viikon ennen juhlaa pidämmekin lavan nostettuna koko ajan, mutta silloin sinne onkin ihan jokainen tulossa oman ohjelmansa kanssa. Ei siis puhettakaan kovin tarkasti asemoiduista esityksistä.
Näitä muistellessa huokaisen helpotuksesta, en millään riittäisi nyt tuollaiseen. Ja samalla kaipaan kovastikin sitä tunnetta saada olla mukana yhdessä oman luokan kanssa tekemässä omaa osuuttaan ja samalla yhdessä kollegojen kanssa ja lopulta saada todeta, miten rutistus kuitenkin taas onnistui. Sitä taas en kaipaa lainkaan, että koulun vihdoin päätyttyä avaa kotioven ja toteaa ettei omaa kodin joulua ollut taaskaan tullut valmisteltua kun työ oli vienyt kaikki energiat. Tänään ajattelenkin lämpimästi kaikkia kolleegoja, joilla mukavasti jää aikaa levähtää ja tehdä valmistelutkin useampana kuin yhtenä päivänä. Kerran, ehkä juuri vain yhden päivän valmisteltuani kodin joulua nukahdin aattona jouluaterian jälkeen joulupukkia odotellessamme! Oppilaiden antamia kauniita paketteja ja joulukukkasia olen kantanut suurenkin kaaoksen keskelle kotiin tuntien kuin todellisen elämän näytelmässä roolipuku tai lavastus olisi näyttämöllä rankasti pettänyt. Paketeista löytyneet suklaat ovat oleet tarpeellisia energian antajia!
Siipirikko olen tämänkin joulun valmisteluissa. Syöpälääkkeet ovat vahvaa tavaraa, yskittää ja hengästyttää taas tuttuun tapaan. Mutta valppaat paimenet riensivät avuksi eikä peljästyminen oikein kerennyt edes saada sijaa. Läheisteni perheet antoivat joululahjan, jonka sai avata jo tänään: siivoojat tulivat ja joulusiivous on tehty! Kiitos!