"Ennen uneksin aina jännityksen ja vaarojen täyttämästä elämästä..." lausuu paikallislehtemme sarjakuvan 1.ruudussa Jere-nimisen nuorukaisen isä. Kunnes seuraavassa toteaa:
"...Sitten sain luvan opettaa lastani ajamaan autoa." Ilme on myrtynyt.
"Kannattaa varoa mitä elämältä toivoo," toteaa äiti. Ja Jere itse heiluttelee autonavaimia kysellen moottoritiellä ajon opetusta.
Niinpä, minustakin joskus kaikenlainen jännittävä, tavallisuudesta poikkeava, yllätyksiä ja elämän sykettä täynnä oleva elo mielestäni voitti mennen tullen tavallisen harmaan arjen. Varsinaisia vaaroja kyllä kaihdoin.(Ei se interreilaaminen yksin ollut vaarallista!) Minulla toisen ruudun teksti olisi vaihtunut "sitten sairastuin syöpään" -lauseeseen. (Joo, myös siellä kouluelämästä löytyisi monta hyvää lausetta tähän vaikkapa "kunnes menin luokan kanssa uimahalliin")
Tänään iltapäivällä tapasin lääkärini ja askel kohti tutkimusprosessiin osallistumista on otettu. Allekirjoitin suostumukseni, loppuviikosta otetaan kokeita ja ensi maanantaina tapaan hänet uudestaan. Jos kaikki on ok, uusi lääke RAD001 otetaan heti viikon kuluttua käyttöön. Tutkimukseen ei tarvitsisi uutta tietokonetomografiaa, mutta oireitteni vuoksi se tehdään taas. Äh, juuri kun iloitsin, etteipä tarvinnut jännittää kuvantamistutkimusta, niin siihen jouduin. Edellisessä kuvassahan kuukausi sitten ei toivottua imusolmukkeiden pienenemistä ollut tapahtunut, vaan päinvastoin, yksi oli suurentunutkin. Tietysti minua itseäkin huolettaa oma tilanteeni, pesäkkeitten alue kun aristaakin, hyvähän se on kun tutkitaan. Lääkäri päätti nopeasti sen hieman kuunneltuaan ja paineltuaan. Nyt, kun olen syönyt 4 viikkoa pienempää annosta lääkettäkin, niin voihan olla, että pesäke on kasvanut edelleen. Jos vaivani ovat siitä johtuvia, voidaan sitä yksittäistä hoitaa sädehoidolla.
Miten huoli ja pelko voivat herätä näin salamannopeasti? Toivo tuntuu kituliaalta pieneltä taimelta vain. Aurinko ei enää lämmittänytkään, sisimpääni puhalsi kolea syystuuli. Tätä epävarmuutta nyt sitten on siedettävä koko viikko. Samalla alkoi aina hyväksi kokemani lääketauko, jospa sen tuoma hyvä fiilis pyyhkäisisi tämän kalvavan epätietoisuuden. Tätä minä silloin puoli vuotta sitten pelkäsin: syöpä leviää, eikä minusta ole urheaksi syöpäpotilaaksi. Pelkohan ei tässä tilanteessa auta yhtään mitään. Taidan painua lukemaan kannustavia kommentteja edellisten kuvausten jännityksestä kirjoittettuani.
En minä tarkoittanut tätä kun toivoin jotain jännitystä elämään.
Sairaus jalostaa niin paljon, että vastedes toivon vain pelkkiä harmaita tylsiä päiviä, joita ihan pienet ilot kaunistaisivat.
