Siteerauksia kirjallisuudesta ja omia kommenttejani

Tähän sivulaatikkoon haluan tallentaa sellaisia kirjallisia löytöjä, joista olen itse niin paljon saanut, että koen tarpeelliseksi tallentaa ne varsinkin itselleni muistiin.

Ensimmäisenä Reko ja Tiina Lundanin kirjasta Viikkoja, kuukausia, joka oli suuri kannustin tälle blogillenikin! Seuraava kohta on totta myös minulle, ikinä en olisi sitä osannut kirjoittamistani noin sanoin kuvailla. Joku sanoi, että luetpa rankkaa kirjaa, tässä kohdassa minä itkin, näin hyvällä kirjailijalla olisi ollut vielä paljon sanottavaa.

Leena (30.4.2009)

 

Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojen välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistenne toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. Tätä vuorovaikutusta minä haluan olla edistämässä, niin lukijana kuin kirjailijanakin. Se on korkein päämääräni.

Ihmiset ovat loppujen lopuksi aivan samanlaisia. Emme ole julmia toisillemme. Meillä on tarve tietää toisistamme muutakin kuin vain juoruja. Me välitämme.

Tekstin kautta voin katsoa sinua silmiin ja sanoa: "Minä olen tällainen. Otatko minut vastaan?" Kaikessa muussa kommunikaatiossa pelkään ja peittelen liikaa. Mutta nyt viimeistään siihen ei ole mitään syytä. Tässä minä olen. Kuinka traagista, että se alkaa kelvata minulle itselleni näin myöhään. Se tuntuu petokselta Minnaa ja lapsia kohtaan. Turha syyllisyys saa nyt vihdoin olla ohi. En enää ajattele sitä.

Reko ja Tiina Lundan: Viikkoja, kuukausia)

 

***

Ja sitten runoa, "Suomen lasten runotar" on aarreaitta!

Olisikohan Bo Carpelan pahastunut, jos toiseksi viimeisen rivin kohdalla nyt kesäaikaan ajattelisi kuuntelevansa kasvavan ruohon ääntä?

 

Vain vähän kipeä

Olisi vain vähän kipeä

makaisi vuoteessa

yöpöydällä puolukkamehua

saisi lukea jännittävää kirjaa

eikä piittaisi mistään muusta,

torkahtelisi tämän tästä, tämän tästä

kuuntelisi hajamielisenä

putoavan lumen ääntä,

hidasta, ulkoa.

Bo Carpelan, suom. Kaarina Helakisa

 

Kun sade
valuu virtanaan,
tiedän toki:
kohta taas paistaa.

Kun linnut
syksyllä muuttavat pois,
tiedän toki:
ne palaavat keväällä.

Kun aurinko
illalla painuu mailleen,
tiedän toki:
se nousee taas huomenna.

Kun kuolema
tarttuu minuun kourallaan,
tiedän toki:
elämä voittaa.
         (J. Hirsch)

 

Elämässä oli aikoja jolloin
jokainen valpas sekunti odotti seuraavaa, syttyi säkenöimään vähästä;
ja oli aikoja jolloin
tunnit lipuivat kuin ojavesi
täyttymättömään lammikkoon.
                  Eila Pennanen

 

 Tyäkyvyttömyyseläkepäätöksen jälkeen blogiystävän lainaus Leinolta soi aivan uudella tavalla:

Eino Leino:

Elegia

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.

Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.

Turhaan, ei turhaan tartun ma hetkehen kiini;

riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

 

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.

Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.

Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?

Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

 

Tiedän ma: rauha on mullassa suotu.

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,

pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,

jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.

 

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.

Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.

Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,

haavehen kullat mun mieleni murheella maksoin.

 

Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!

Liikako lienee pantukin paatinen taakka?

Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?

Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

 

Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,

katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?

Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?

Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

 

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.

Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.

Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.

Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.