Luin siis Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä  –kirjan. Paitsi isoäityidestä ja lastenlapsista, se tietenkin kirjoitti myös äityidestä ja sukupolvien äitiketjusta. Olihan se pitänyt arvata että pikkuisen kyyneleitä tuli silmäkulmaan, mutta ehdottomasti sovelias valinta äitinpäiväviikonloppuun. Ja sillä tavalla virkistävä kirja aiheesta, että se ei suinkaan hehkuttanut siirappista mummuuden ihanuutta.

Mazzarella kirjoitti että kuolleet tarvitsevat eläviä. Kertomaan, muistamaan heidän elämäntarinaansa, välittämään sitä eteenpäin. Oma äitini ei saanut nähdä minun lapsiani kuten en minä itsekään ole tavannut ketään isovanhempaani. Tottakai seuraavan lukijani  arvaa, ehkä ei pitäisi kirjoittaakaan, mutta kirjoitan nyt kumminkin: näenkö minäkään lapsenlapsiani?

Äitini sairastui parantumattomaan yskään kevättalvella 1982. Arvaatte  että olen häntä muistellut. Syöpä löytyi kuitenkin vasta kesällä ja hautajaiset vietettiin loppiaisena -83. Äitini oli kuollessaan 59-vuotias. Mazzarella piirtää huikaisevia aikakaaria: jos lapsi nyt painaa mieleensä vanhuksen kertomuksia ja kertoo niitä itse sitten vanhana, voidaan saavuttaa liki kahdensadan vuoden aikajatkumo. Minun ja äitini aikajatkumo on vaatimattomapi. Onneksi Saara-mumma sai iloita jo lastenlapsista. Kertomukset eläkööt.

Olen varmaan perinyt äidiltäni rakkauden eläimiin. Äiti oli hevostyttö jo ennen kuin niistä puhuttiinkaan. Sota-aikana miehiä ei riittänyt tallitöihin, mutta äitini taisi olla siitä vain mielissään. Sai saapashousutkin. Omassa lapsuuskodissani äiti oli se, joka hoivasi sairastuneita eläimiä ja tuttipullon kanssa pelasti monta karitsaa. Ja opetti miten suurta iloa sisältyy siihen, että näkee vaivaa eläimen hyvinvoinnin eteen. Äiti vähätteli omia kotitaloustaitojaan, mutta oli silti leipäjuusto- ja limppumestari. Näitä sitten jaeltiin laajemminkin, jakelujuniorit toimi. Nolointa oli viedä yhteiskouluun kokonainen voipaperiin pakattu juusto. Onnelliset opettajat. Eipä kukaan enää nykyään tuo itsetehtyä juustoa opelle!

Hesarin Kuukausiliitteessä eilen oli lumoava kirjoitus kultakauden taiteen mestariteosten malleina toimineista jälkeläisistä. Talollisen tytär siis tässä kirjoittelee. Siinäkin oli maininta siitä, että on merkitystä tietääkö sukunsa tarinaa vai ei.

Mitähän minusta nämä synnyttämäni kertovat. Koirasta varmaan, omituiselta tuntuisi että he muistaisivat sushien tekijänä tämän talollisen tyttären, vaikka Japani tärkeänä osana elämääni kuuluukin. En voi määrätä mitä he muistavat, Mazzarellakin pelkäsi että tietokoneen ääressä kirjoittava isoäiti jää mieleen eikä se, mitä hetkiä hän haluaisi muistettavan.

Äitienpäiväaamuun kuuluvat meillä lahjat. Perhe piti huolta, että tänään varmasti noudatettiin kaikki traditiot. Sain elokuva, jonka jo katsoin ja se liittyy tämän kirjoituksen teemoihin. Tulikärpäsiä puutarhassa. ”Joskus perheen täytyy hajota voidakseen olla yhtä.” (Nenäliinaindeksi on!)  Muistoja, jokaisen yksityisiä, kaikkien yhteisiä, vailla lopullista totuutta.

Puutarhassani kasvaa lapsuuskodin pihasta mukaan tulleena juhannusruusu, syreeni, peurankellot, akileijat ja varsinkin lemmikit. Forget-me-not-flower! Äitini lempeä katse muistuttaa lemmikin sinisenä läikkyvissä kukkamerissä. En unohda, nuppuja on tänäkin vuonna paljon!