Eilinen päivä vei mukanaan vahvasti nykyhetkeen kun olen täällä blogissa vyörytellyt päivä toisensa jälkeen kaikkea mennyttä. Lääkäri soitteli maanantain verikokeista ja ne osoittivat hyviä uutisia, tulehdusarvot olivat taas alhaalla, mitä vointikin on viime päivät osoittanut. Ja taas aloitin syöpälääkkeen, nyt vahvasti toivoen, että kestän sen hyvin. Sellaista kertoi lääkäri tapahtuneenkin, yskä ja keuhko-oireet ovat pidemmän käytön jälkeen joillakin lievittyneet. Tahdon olla noita joitakin!

Pääsin siis eilen koululleni ja sain osallistua pienimuotoiseen joulujuhlaankin. Siellä lasten iloisten esitysten myötä konkretisoitui taas se, että joulu on myös kuplivaa puhdasta iloa, joka laittaa tanssimaan tonttulakki päässä tai sukeltamaan joulupukinmaan seikkailuihin. Hyväntuulisessa juhlassa jouluevankeliumi esitettiin näytelmänä, jonka Joosefia seurasin erityisen lämpimin katsein. Tämä Joosef oli aktiivinen rakentaja ja Mariasta huolehtija. Myöhemmin Joosef sukelsi minua halaamaan ja sanoi ylpeänä "tämä on mun vanha openi" kun luokkatoveri kysyi kuka oikein olinkaan. Kyseisen luokkatoverin kanssa kyllä olimme monet liikunta-, käsityö- ja musiikkitunnit edellisinä vuosina viettäneet. Tämä vanha ope kulki tervehtimässä vanhoja oppilaitaan sydän joka kerta kovasti ilahtuen kun lapset näyttivät olevan tyytyväisinä omissa luokissaan ja hymy irtosi yhä tavatessamme. Se, että minulla oli joulukortin lisäksi karkkia jaettavana ei varmaankaan vaikuttanut asiaan, eihän? Samalla lähetin vanhemmille oman tervehdykseni etten ole palaamassa töihin.

Opettajainhuoneessa löysin vielä oman nimikoidun mukini (oppilailta lahjaksi joskus saadun, kuten Hesari tämän aamun jutussaan kertoi opettajien suosikkilahjaksi, nimimuki on kyllä kätevä opehuoneessa, toinen on kotona vedenjuontimukinani!). Luulin, että olisi edelleen haikean kirpeä sivumaku vierailussani kun kokonaan paluun tie näyttää sulkeutuvan, mutta ei, siellä tunsin kuuluvani yhä porukkaan. Iloisen vastaanoton tietysti varmisti tarjoamani kuorrutetut mantelit, jotka tuntuivat maistuvan. Monta lämmintä kohtaamista. Hyvää tahtoa oli ilmassa runsain määrin.

Ja tämä oli vasta alkusoittoa: seuraavaksi sain kotiini piparienkelin, joka kauli taikinaa ja teki pipareita ahkerasti koko iltapäivän! Minä istuskelin ja sain nauttia, seurasta, joulumusiikista, kynttilöistä, maistelusta. Alkoi yhä enemmän vahvistua se, että kaiken haikean muistelun vastapainoksi joulu tarjoaa silkkaa puhdasta nykyhetkeen sitoutuvaa iloa.

Iloisen päivän kruunasi vielä illalla naapurikaupungissa työkaverini, ystäväni, viihdekuoron vauhdikas joululaulujen kimara. Vaikka kuljettivat ne laulut tietysti monelaisiin tunnelmiin, Pikku-Leenastakin lauloivat, ja joulukirjeestä, jossa lapsi toivoi vain äitinsä pääsemistä sairaalasta kotiin, niin päälimmäisenä keikkui kulkusten iloinen kilinä. Tarvitsinkin juuri sitä, joulu on yhä edelleen myös kepeys, ilo ja leikki meille aikuisillekin.

Mikä juhla onkaan tulossa, kuten Lassi Nummi eilisessä runossa vyörytti sen laajoja tunnelmia esiin. Hartaus, muistot ja haikeus ja samanaikaisesti niin kepeät kuin vakavammat ilon lähteet  pulppuamassa samoin lapsille kuin meille aikuisille.