Tänäänkin haluan tarjota teille pienen tarinan koulumaailmasta. Olen ollut opettajana jo kyllin kauan, useammalla eri paikkakunnallakin, joten uskon ettei tämä kertomus paljasta oikeita ihmisiä sieltä takaa. Jonkun olennaisen tiedonkin muutan, enemmänkin kuin niissä lehtiartikkeleissa, joissa on pieni tähti ja merkintä "nimet muutettu". Tapahtuma tuli mieleeni, kun luin aamulla lehtiä, joissa kaikkia joulunalusajan perinteisiä traditioita kunnioittaen nostettiin esiin ne kaikki hädän ja puutteenalaiset, joita on keskellämme. Linnan itsenäisyyspäiväjuhlinnan humuun on jokainen itseään kunnioittava lehti halunnut tuoda mukaan pientä piikkiä. Eikä syyttä. Mahtavaa kekseliäisyyttä osoittaen on monenlaista auttamisen tapaa tuotu julki. Joskus ei tarvitse kulkea pitkää matkaa ja tehdä monimutkaista järjestelyä löytääkseen apua tarvitsevaa. Minulla on ollut hyvin vaikeaa nähdä hätää ihan silmieni allakin.
Joulun odotuksen tunnelma on kouluissa usein käsinkoskeltetavasti läsnä. Aina yhtä toimiva tapa on yksinkertainen: sytyttää kynttilä luokkaan ja himmentää muita valoja. Se hiljentää levottomimmankin, erityisen rauhoittavaa on tehdä se kesken koulupäivän ja nauttia hämärän hetkestä. Jos siihen liittää vielä joululaulun taustalle, on jo juhla. Aika usein olen lukenut jouluista kertomusta läpi joulukuun päivittäin kynttilän valossa. Joinakin joulunaluspäivien aamuina saatoin ottaa oppilaat vastaan vain kynttilöillä valaistuun luokkaan. Ihanasti äänet hiljenivät, askeleet muuttuivat hiipiviksi, ajatukset rauhoittuivat ja hyvä yhdessäolo valtasi kaikki. Tällaisen hetken jälkeen nousi kysymys: miksi me poltamme kynttilöitä? Ja miksi vain jouluna? Tein vastakysymyksen: kenen kodissa niitä poltetaan ja millaisissa tilanteissa? Ilokseni yksi pieni tyttö, joka ei tällaisiin pohdiskeluihin yleensä osallistunut, viittasi nyt innokkaasti. Heillä oli poltettu kynttilää tänä aamuna. Je eilen illallakin ja monena päivänä. Voi, miten hienoa, hyrisin tyytyväisyyttä. Mielessäni yksinhuoltajaisä sai monta lämmintä ajatusta, vai ei isät pysty huolehtimaan siinä missä äiditkin. Nytkin siellä oli aamiaista nautittu kauniisti kynttilänvalossa. Juuri noin, kannustin oppilaitani, kynttilän voi sytyttää milloin tahansa, ei tarvitse odottaa vain juhlaa. Ja tyttökin hymyili tyytyväisenä kun heillä oli toimittu juuri niinkuin opettajakin kehotti.
Myöhemmin samana päivänä huomattiin, että tytöllä oli eripariset sukat jalassaan. Sattuuhan sitä,ehkä joskus jopa minullakin. Sitten tuli päivän mittaan aiheeksi sähkö, lamput. "Niin kun meillä ei ne nyt pala kun ei isä ole muistanut maksaa sitä lappua." Pari päivää aiemmin olin mielestäni kauniisti muistuttanut tyttöä, että muistapa vaihtaa puhtaat vaatteet kouluun kun useamman päivän ruokalistaa oli puseroissa näkyvillä. Silloinkin tytön puhe oli harhautunut jonnekin lappuihin, vaikka vain pyykeistä oli puhetta. Nyt vihdoinkin tälle opettajalle alkoi valjeta se todellisuus, jossa lapsi eli. Kynttilänvalo, likaiset ja hyvin sattumanvaraiseti päälle poimitut vaatteet, nälkäisyyskin. Se lappu taisi olla sähkölasku. Kahden kesken päästyämme kysyin suoraan ekaluokkalaiselta: tarkoititko, ettei teillä ole sähköä? Hän ei ymmärtänyt kysymystäni, sitten kysyin, palaako lamput ollenkaan. Ei, kun isä ei ole vain maksanut yhtä lappua. Eikä siis pyykkejäkään pesty, vaatteista päätellen pidempään aikaan. Hätääntyneenä jo itsekin kysyin, onko teillä ruokaa? On sitä, vastasi tyttö tyytyväisenä, maito pidetään parvekkeella ja me syödään muroja.
Minä soitin yhden puhelinsoiton. Ei mennyt montaa päivää, kun tyttö kertoi säteillen miten kaikki lamput palavat taas, vaikka isä ei ollutkaan maksanut sitä lappua. Ja hella ja uuni, jääkaappi, pesukone, mikro! Miten ihana oli napsauttaa katkaisijasta valo päälle eikä tarvinnut sytyttää kynttilää. Valkeus oli koittanut keskelle synkintä pimeää aikaa ja riemu siitä oli pulppuileva. Minulle tuli mieleen enkelikuoro taivaalla silloin ensimmäisenä jouluyönä, valkeus oli koittanut. Tyttö muisti sitten kehotukseni polttaa kynttilöitä kotonakin perheen kanssa ja vilkaisi minua äkkiä: kyllä me sitten jouluna taas nekin sytytetään. Tämä opettaja oli kerrankin sanaton.
Paistoimme pipareita viimeistä kouluaamua varten. Glögi ja piparit maistuivat ja toivottelimme hyvää joulua ja lomaa toinen toisillemme. Ohimennen kysäisin kertomukseni tytöltä, ottaisiko hän loput mukaansa kotiin ettei tarvitse hätäisenä istua syömässä niitä luokassa, kun kerrankin sai niin paljon kuin jaksoi. Sattumalta minulla oli iso varapiparipussikin mukana, lapsi lähti kotiinsa sitä kuin aarretta kantaen.
On hyvää ja armeliasta muistaa kaukaista lähimmäistä. Silmien ja korvien avaaminen, että näkisin ja ymmärtäisin mitä ihan edessäni tapahtuu saattaa olla akuutimpaa. Minä koin olleeni kovin sokea ja kuuro lapsen selville signaaleille monena päivänä. Pieni tulitikkutyttö -satu saattaa olla todellisuutta kovin monelle meidän yltäkylläistä jouluamme ihan vierestä katsojalle. Kovin vähäiseksi koin auttamisen, tekemisen määrän silloin, varsinkin kun vertasi sitä siihen iloon, joka saajalla oli.
Siksi tänään, kovin pimeänä joulunaluspäivänä, kynttilänvalossa, halusin kirjoittaa tästä enkä sittä, että hengenahdistus ja kipu palasi taas kun viikolla pidetyn tauon jälkeen olen taas pari päivää syönyt syöpälääkettäni. Maanantaina lääkäri saa päättää miten jatketaan, se tilanne ei minun murehtimisellani parane. Mutta monen muun tilanne voi parantua pikkuisen vaikka murehtimallakin - jos se huoli kirvoittaa toimintaan.