Sormet odottavat näppäimistöllä, mitä kirjoittaa. En tiedä, ei ole sanoja. Ja on sanoja, paljon, mutta ne ovat surullisia, ikäviä, kurjia, pahoja, aivan vääriä sanoja. Sanoja, joiden alta yritän luistella pois. Jos en kirjoittaisi, saisinko tapahtuneet tapahtumattomaksi, deletoisin viime viikot pois? Katson kuin surullista sairaalasarjaa löytämättä stop-näppäintä. Olen itse mukana kohtauksissa, joissa en haluaisi olla. Paha uni, joka jatkuu päivästä toiseen.

Pitkittyneeseen flunssaani alkoi tulla merkkejä keuhkokuumeesta, crp kohosi niin hurjasti että ihan ambulanssiajelu sairaalaan oli edessä. Koska vatsan alueella, keuhkojen kärjessä oli aristusta ja varjostumaa niin niitä tarkasteltiin sitten tarkemmilla kuvauksilla. Ja niin lääkärillä oli kerrottavana tuo paha repliikki: onneksi keuhkoista ei löytynyt mitään, mutta sattumalta sivulöydöksenä löytyi munuaisen kasvain. - Jo leikkausta odottaessani tiesin että pahalaatuinen on todennäköisempi kuin hyvä. Iso leikkaus tehtiin viikko sitten perjantaina: kasvain oli 1,6-kiloinen, leikkaushaava on pitkä: 21 hakasta, ylävatsalta keskeltä alas kylkeen. Tänään sitten kotiuduin patologin vahvistaman tiedon kanssa että sairastan todellakin munuaissyöpää.

Paljon itkua ja kyyneliä. Paljon myös toivoa ja rauhallista mieltä.