Kerran loppukesän reissuiltani palattua kuistilla roikkui kaksi läpikuivanutta ruukkua. Ruskettuneet varret valuivat pitkin amppelien kylkiä, lakastuneiden kukkasten meri maassa ja lattialla. Ruukut olivat olleet alkukesästä ihanasti pikkuorvokkeja täynnään päivästä toiseen, ei sellaisia voinut suoraan nyt kompostiin pilkkoa. Lehdessäkin luki, että orvokit kannattaa kukinnan laannuttua tai rönsyjen kiivettyä risuisiksi alasleikata rankasti. Läpikuivaneista paakuista ei mainittu mitään, joten päättelin ettei se varmaan haittaa. Otin sakset ja aloin leikata, kuivat varret napsahtelivat risahtaen poikki. Tuskin näissä mitään eloa on, ajattelin, mutta upotin kuitenkin ruukut veteen, toinen jopa unohtui päiväkausiksi sinne.
Tällä viikolla löysin puutarhan nurkasta kaksi ruukkua täynnään terhakoita pieniä orvokin alkuja, jopa kaksi kukkasta on jo puhjennut. Leikkelin ne muutamat kuivuneet korret, jotka eivät olleet uutta kasvua tuottaneet, pois ja nyt saan seurailla tuuhettumista. Orvokit ovat sittenkin elossa!
Orvokeista ajatus karkasi itseeni: mihin uuteen kukoistukseen minä vielä puhkeaisin? Onko tämä sairasloma-aika vain kuin tuo alasleikkauksen lepo orvokeille ja salassa valmistuu jotain uutta? Niin sitä toivoisin, ja orvokit valoivat uskoa minuun. Ei niidenkään kasvu enää alkukesän ylenpalttiseen kukintaan yllä, mutta herkkiä kauniita kukkasia on syyskesäksi silti luvassa. Se, minkä luulin jo menetetyksi, olikin elossa. Nuo pienet orvokit ovat kuin huutomerkki minulle. Elämä jatkuu.
Orvokkien sanoma on tänään myös se, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Se minkä hautaamme kuolleena, virkoaa kerran uuteen elämään. Tänään, uurnanlaskupäivänä, orvokit versoavat jo!
Hän lähti. / Ovenkahvaan ja kynnyspuulle / jäi kaipaus kukkimaan./ Se kuiskaa kysyvän suulle: / Ei erhettä milloinkaan tee, / elämän antaja meille, / vaikka tänään tuntuukin niin. / Sydän kuitenkin Jumalan teille, / jää itkien kiitoksiin. (Hilja Aaltonen)