Eilisen kirjoituksen halusin tietoisesti omistaa vertaistukiystäville, syöpäpeikon puraisemaksi joutuneille, joita bloggaamisen myötä tai muilta syöpäpalstoilta olen saanutkin monta. Mutta alunperinhän ryhdyin kirjoittamaan koska kovin moni lähipiirini ihmisistä halusi tietää kuulumisiani ja varsinkin leikkauksen jälkeen olin niin heikossa kunnossa (sekä fyysisesti että psyykkisesti) etten jaksanut välttämättä puhua puhelimessakaan paljoa. Ja samat asiathan ne päässä pyöri ja niitä toistelin, siksikin blogi tuntui kätevältä.
Tänään haluan muistaa kirjoituksessani teitä kaikkia muitakin lukijoitani. Raotan hieman verhoa, keitä kaikkia täällä blogissa tietääkseni käy. Jos joku ei tunnista itseään seuraavista ryhmistä, ilmoittautukoon!
Sukulaiset, sekä minun suuri että mieheni hieman pienempi, taitavat olla iso lukijajoukko, joka on levittäytynyt kautta maan, jokunen jopa kauemmaskin. Kälyt ovat kunnostautuneet kommentoijina. Suku tukee eikä jätä.
Työkaverit on toinen suuri ryhmä, he ryhtyivät pontevasti tukemaan minua sairaslomalaista heti keväällä ja yhä saan sieltä terveisiä.
Ystävät ovat hankalammin määriteltävä ryhmä, sillä edelliset ryhmät sisältävät jo paljon ystäviä. Mutta täällä on lisäksi opiskelukavereita, kämppiksiä, eri työpaikoissa muodostuneita ystävyyssuhteita, lasten kummeja, naapureita. Joihinkin ystävyys on puhjennut uuteen kukkaansa blogin myötä. Joihinkin ystäviin yhteydenpito jatkuu entisin metodein kuten ennen blogianikin.
Jotakin kautta elämääni linkittyneet tuttavat muodostavat mielenkiintoisen ryhmän. Tätä kautta olen saanut myös moneen lähemmän yhteyden, tuttavuus onkin muuttunut ystävyydeksi. Olen iloinnut kovasti näistä yhteydenotoista: me, jotka olemme tienneet toisemme, olemmekin punoneet yhteyttämme ystävyyden säikeitä viesti viestiltä vahvistaen. Siis te sukulaisten sukulaiset, miehen työkaverit, omat vanhat, kaukaisemmat kolleegat, vanhat opiskelukaverit, muilta nettifoorumeilta tutut. Erityisesti tämä ryhmä todistaa että sairastaminen ei suinkaan tarkoita elämänpiirin kutistumista, vaan se voi avautua yllättävästikin.
Suurimman yllätyksen muodosti kuitenkin tämä blogiyhteisö: toiset blogistit, joiden kuulumisia olen itsekin alkanut seurailla ja jotka ahkerasti käyvät kommentoimassakin minun kirjoituksiani. Kirjoituksemme innoittavat ja kiinnostavat toisiamme. Tänään sain blogiystävältä tunnustuksenkin, josta olen ihan häkeltynyt. Niin noviisi vielä täällä blogistaniassa olen etten osaa kuvaa napata tänne suoraan enkä siten jaella tunnustusta eteenpäin. Tällaisen yhteisön löytymistä ja siihen liittymistä en osannut etukäteen odottaakaan. Ja vielä helmenä ne blogiini kulkeutuneet blogiystävät, joilla ei ole omaa blogia, mutta minua tuntematta ovat liittyneet ahkerasti kommentoijiinkin. Eilen sellainen blogiystävä ilahdutti myös suuresti yllättävällä tarjouksellaan, tästä ehkä lisää myöhemmin.
Ehkä tämä tällainen jaottelu bloginlukijajakaumasta on tyypillinen, ainakin sairastumisblogeissa, ehkä joku tietoisesti rajaa sukulaiset ja työkaverit pois. Ehkä löytyy joku, joka heittelee kirjoituksiaan virtuaalimaailmaan antamatta osoitettaan varsinaisesti kenellekään, minulle on tärkeää se, että kirjoitan juuri lukijoille. Jokaiselle erikseen ja kaikille yhdessä yksinkertaisesti: sydämellinen kiitos että olette olemassa.
Moni blogi on selkeästi harrastusblogi, joka kerää saman asianharrastajia yhteen. Tänään Hesari toi sellaisia näyttävästi esiin Ruokatorstai-sivullaan, kun siellä esiteltiin kakkublogeja. Näitä minäkin olen käynyt vesi kielellä katselemassa. Samassa lehdessä myös kommentoitiin voiko blogissa esitettää millaisia mielipiteitä tahansa. Onneksi en ole julkisuuden henkilö ja poistelen sellaisia saamiani kommenttejakin, joissa katson, että jonkun yksityisyyden suoja vaarantuu. Minun blogini on tarina sairastumisesta, mutta mukana on myös palasia sieltä täältä, minun elämääni.
Löysithän itsesi tuolta hahmottelemistani lukijajoukoista?
