Mainitsin tiistaiaamun vesijumpasta ihan ohimennen tiistain kirjoituksessani. Sen jälkeen se on ollut ajatuksissani kyllä enemmänkin kuin sivuosassa. Kipuja, lihaskipuja vai syöpäkipuja - palkinto sille, joka tietää! - on riittänyt siitäpitäen. Ja väsymystä, peiton alle vetävää isoa väsyä: yleistä marraskuun synkkyyttä vai jumpasta vai taudin tai hoidon aiheuttamaa - iso palkinto luvassa tämänkin tietäjälle! Jos koko olo johtuu yksinkertaisesti vesijumpasta, niin ratkaisu on tosi helppo. Ei enää jumppaa...

Syy- ja seuraussuhteet eivät taida olla ihan suoraviivaiset. Teen näin ja oloni paranee/pahenee. Otan tuon napin ja se vaikuttaa noin. Liikunta vaikuttaa jaksamiseen ja mielen hyvinvointiin, sen tiedän ja olen kokenut. On hyvä, että on säännöllinen meno, tavoite lähteä täältä neljän seinän sisältä ulos. Oireeni, hengenahdistus ja ajoittainen yskä kuitenkin vaivaavat hengittäessäni tiheämmin ja syvemmin. On melkoista taiteilua löytää sopiva tasapaino, kyllin hidas liikunta, että hengästyy vain ihan vähän. Kipu rintalastan alla on merkillinen, välillä aivan varmasti fyysinen, mutta mistäs silloin ottaakaan kun "ahistaa"? Ja jottei ahistaisi, lähden lenkille jolla vahingossa hengästyn ja kappas: puristaa taas.

Eikä ahistavan puristavaa oloa ole helpottanut yhtään tuo työkyvyttömyyseläketeemakaan. Työstä luopuminen ei ole lainkaan yksinkertainen juttu. Olen sairas enkä jaksa työtäni, on selkeä fakta. Mutta sieltä työmaailmasta nousee koko ajan mieleen yhä lisää positiivisia asioita, joita kaihoten ajattelen. Pitääkö ne kaikki yksitellen surra? Ja miksi kummassa en sitten silloin kun sitä työtä sain tehdä, en ilosta hihkuen joka armon aamu sinne rientänyt? Kovin pitää pinnistellä tässä vaiheessa muistaakseen miten työpaikkani oli kuitenkin ihan tavallinen koulu: hankalia oppilaita riitti, paljon töitä, kaikkien vanhempien kanssa ei yhteydenpito sujunut lainkaan optimaalisesti, kolleegojenkin kanssa on taitettu peistä milloin mistäkin, juuri nyt varmaan joulujuhlaohjelmista, riittämättömyyden tunne opettajan työn vaatimusten edessä oli niin tuttu. Niinpä, sitä kaikkea kaipaan. Pitäisi osata nyt hihkua ettei tarvitse.

Onneksi yhden asian vaikutus on aina yhtä selkeä ja hyvä. Sytytän kynttilän, istun, nautin, rauhoitun. Toimii aina.