Tänään, juuri nyt, työkaverini istuvat suunnittelemassa ensi syksyä. Omat ajatukseni kulkevat siellä. Voi, kunpa saisin olla mukana! Vaikka ulkovalvonnassa olisi ollut jatkuvia riitoja selvitettävänä ja reissuvihoissa vaativia viestejä ja vaikka olisin ideoineni jäänyt yksin suunnittelussa tai liian paljon kasautunut minulle. Ja väsyttäisi jäädä iltapäiväksi veilä kokoukseen. Silti, sinne kouluun mieleni palaa. Töihin! Kun jaksaisi.
Tein lenkkiennätykseni, varmaan 1,5 kilometriä. Huohotin ja puuskutin eteisessä kauan, päiväkodin mäessä loppumatkasta tuli hetkellinen tunne etten jaksa kotiin asti. Kännykkä taskussa antaa hyvän turvan. Ehkä opettajan työssä olisi syytä jaksaa kävellä yli kilometri reippaasti. Yöunet ovat jääneet taas vähemmäksi viimeisten uutisten jälkeen, nukuin pienet päiväunetkin.
Mutta töihin. Se, että lääkärissä valkeni etten palaa tänä keväänä lainkaan työmaalleni oli polvia hetkauttava tieto. Onneksi istuin. Ja että syksyn mahdollisuudet töihin paluuseen ovat 50-50. Työkaverit, koko työyhteisöni on minulle tärkeä. Tämä sairaus on myös sen todistanut. Kun vihdoin yhden ystävän kärsivällisellä kannustuksella sain silloin sairastumisestani ilmoitettua töihin, on viestien virta ollut tasainen. Sähköposteja, tekstareita, puheluita ja visiittejä tänne kotiin on tullut oikein sopivasti. En osaa varmaan ikinä kyllin niistä kiittää. Monissa syöpäpotilaan ohjeissa kehotetaan ottamaan vastaan läheisten ihmisten tuki. Ontto tunne vain tulee siitä että jään täysin saamapuolelle. Mitä minä itse voin nyt ystävänä antaa? - Paitsi työkavereita, kaipaan kovasti lapsia. Pienten ihmisten energiaa ja ajattelua. Tämän kevään yhdeltä äidinkielen tunnilta jäi mieleen, miten yhdyssanoja kovasti tutkittuamme ja opiskeltuamme, siirryimme tehtäviin. "Talo, joka on rakennettu puusta, on... Talo, joka on rakennettu kivistä on..." LINNA! luki yhdessä työkirjassa. Tottakai, yhdyssanoista viis. Ei minulle kukaan täällä kotona avaa trviaaleihin asioihin noin huikeita näkökulmia.
Ensi lukuvuoden suunnittelutyöni on tässä.
1. Haluan töihin takaisin!
2. Ehkä tuntimäärää on vähennettävä siitä mitä olen viime vuosina tehnyt.
3. Ekaluokkalaisten vastaanotto ja heidän eteenpäin vieminen muutamia vuosia eteenpäin on kutsumukseni, mutta ei ole oikein pieniä erityis1-2-luokkalaisia ja heidän perheitään kohtaan, että heitä opettaa syöpäpotilas, joka on rankalla lääkityksellä.
4. Mitähän sitten siellä koulussa olisi tarjolla? Isompia, valmiimpia oppilaita, joiden kiinnittyminen opettajaan ei olisi niin oleellisen tärkeää? Helppo erityisluokka? :)
5. Toisaalta kenelle tahansa opettajalle voi lukuvuoden aikana tapahtua niin, että töissäoloon tulee katkoja eri syistä. Joskus niinkin onnellisista kuin äitiyslomista.
6. Haluan olla elossa ensi lukuvuoden. Se on niin ensisijainen toive, ettei ne, mihin aikaisemmin on keväisin tarmokkaasti paneuduttu, kirjat ja tarviketilaukset, ei edes se, mitä luokkaa opetan, tunnu lainkaan niin isolta asialta. Olkoot teemat ja juhlat mitä vain, kun saisi olla menossa mukana.
Lääkärini sanoi painokkaasti ettei hän halua lääkitä vain minua siksi että jaksaisin käydä töissä vaan siksi että paranisin. Siksi ensi syksyn suunnittelu oli nyt sitten osaltani tässä.
