Kaikenlaisia rajapyykkejä tähän elämään kasautuukin. Ykskaks päätettiinkin lauantaina lähteä kyläilemään esikoisen luo Poriin. Ja niinpä tämän viikonlopun lauantaipäivä kului siihen, vasta paluumatkalla tajusin miten historiallinen tämä tapahtuma oli. Esikoisella on siellä ihan oikea koti, opiskelija-asunnoksi mukava ja hyvin varustettu. Kelpasi siellä vanhemmille kahvit keittää ja tarjota. Äitinä osasin istua ja olla vieraana, yllättävän luontevaa, reissun yllätyksellisestä luonteesta johtuen tuomisia ei ollut sen enempää pohdittu ja hössötysosasto kutistui minun näkökulmastani vähäiseksi. Minun poikaseni on lentänyt pesästä ja perustanut omaa pesää muualle. Näyttää pärjäävän. Ehti kuulemma juuri tiskata ennen tuloamme, joko tiskejä oli tosi paljon tai puuhan aloitus oli jäänyt viime tippaan.
Olimme jo sopineet menevämme nuorison kanssa jonnekin syömään ja kun mies vielä muisteli ukin kehuneen Meri-Porissa olevaa oivallista kalaravintolaa, lähdimme sinne. Merenranta olikin sitten kovin kaukana kaupungista, mutta vihdoin eteen avautuessaan oli ehdottomasti matkanteon arvoinen. Meri-Poriin saavuimme, mutta missään ei ollut kylttiä "Ukinkin Suosittelema Hyvä Kalaravintola." Mies ajeli eteenpäin varmana perille pääsystä. Yhden ravintolan ohitimme, mutta koska siinä ei selvästkään ollut tuollaista kylttiä, se ei ollut oikea. Vihdoin tie vei sitten suoraan kalaravintolan luo. Siinä se oli, ilman kylttiäkin tunnistettavissa. Syötiin ja nautittiin auringonlaskusta mereen. Paluumatkalla vielä pysähdyttiin jonkun leirintäalueen kohdalla hyppelemään rantakiville, katselemaan avomerelle ja kuuntelemaan tyrskyjen rikkoontumista rantakallioon. Rauhoittava kohina, viima kävi luihin ja ytimiin, ei ole ihme, että elämää verrataan usein mereen. Monenlaista ehti tämäkin äiti ajatella siinä kun oli kyläreissulla lapsensa kotona.
Juseliuksen mausoleumi on jäänyt minulta näkemättä. Siihen liittyy jopa traumaattinen kokemus: olin lapsena Porissa kesäisillä evankeliumijuhlilla äidin ja isän kanssa. Saimme kulkea kirkkopuistossa vapaasti, tapaamispaikka oli sovittu. Erään kerran vanhempia ei sieltä löytynytkään ja kävelimme pikkuveljen kanssa kai kohti auton parkkia kun näin äkkiä meidän autostamme vain perävalot. Äiti ja isä istuivat siellä jättäen meidät. Itku tuli. Jälkeenpäin selvisi, että he olivat enon ja tädin kanssa päättäneet lähteä katsomaan jotain mausoleumia. Kun kuulin tarinan lapselle rakennetusta komeasta mausoleumista, jonka vuoksi sitten meidät ihan elävät lapset voidaan noin vain hylätä yksikseen odottelemaan, olin vielä katkerampi. Meitä ei moista komeutta katsomaan viety. Pojan kotoa ei hautausmaalle ollut pitkä matka, joten poikkesimme katsomaan, vaan eipä ollut mausoleumi auki. Nyt ei vilkkunut auton perävalot. Oli suljettu portti. Ehkäpä vielä sinne pääsen perille asti.
Tänään on tuomiosunnuntai, kirkkovuoden synkkä loppu. Pitäisi ajatella sitä, jääkö joskus kyydistä kuin minä silloin kerran vain katselemaan kun auto porhalsi jo vauhdissa kaukana tai onko portti suljettuna edessäni kuten eilen. Kastettuna kristittynä uskon, että kyydissä ollaan ja taivaan portit avautuvat sitten kerran. Ja taivaan koti on uusi ja ihan oikea, ja johon yhtä mielelläni lähden kuin nuoruuden innossa uuteen omaan kotiin. Jotain mahtavampaa kuin tuo Juseliuksen mausoleumi lienee edessäpäin. Voisiko tämän tuomiosunnuntain nimen muuttaa taivastoivon sunnuntaiksi?
