Tänä viikonloppuna monessa kodissa taas etsitään osoitteita, soitellaan suvulle kysellen sitä veljentyttären kihlatun sukunimeä tai jossain tapauksessa on pohdittava asuvatkokaan enää yhdessä. Keksitään viime hetken persoonallista ideaa korttiin, teetetään valokuvia pikana, kirjoitellaan lämpimiä tervehdyksiä suvulle ja ystäville, patistetaan lapsia, nuorisoa ja puolisoa kantamaan kortensa kekoon. Ehkä on sellaisiakin koteja, joissa koko urakka on jo tehty ja hyvillä mielin voidaan todeta, ettei joulustressiä taaskaan. Jossain mietitään, olisiko aika luopua koko vaivalloisesta traditiosta tai olisiko tänä jouluna voimiakaan niitä kirjoittaakaan, kun allekirjoitusten joukosta jää yksi rakas nimi pois. Minä muistaakseni olen surujouluina jättänyt iloisen joulun tervehdykset lähettämättä eikä kukaan ole siitä moittinut. Enkä ikinä ole laskenut korteista, sainko kaikilta niiltä, joille itse lähetin. Olen vain lapsellisesti iloinnut jokaisesta tervehdyksestä. Erityisen hienoa oli saada joulukortit silloin Japanin vuosina, kiitos vieläkin niistä! Viime hetken vinkki vielä niille, joilla olisi halua muistaa joulua jossain kaukomailla viettäjää: tavallinen aikakauslehti oli aika mukava saada. Kerran sai koko suomalaisyhteisömme nauttia Linnan juhlista kun ystäväni oli koonnut kattavan lehtikatsauksen paketiksi!
Joulukortteja olen tehtaillut koulussa oppilaiden kanssa vuosittain. Kun kantaa hileet ja kimalteet käytettäviksi, alkaa tulosta syntyä nopeasti. Niitä hileitä löytyy sitten koko loppuvuoden luokasta kaikkialta. Kotona vaatteista ja hiuksista. Nyt kyllä aion tehdä paljastuksen, joka on tunnettu salaisuus päiväkodeissa ja kouluissa. Nimittäin se ensimmäinen, huolellisimmin ja parhaiten tehty kortti osoitetaan vääjäämättömästi vuosi vuoden jälkeen aina samaan osoitteeseen: äidille! Näin ekaluokkalaiset toimivat myös ystävänpäivä- ja pääsiäiskorttien kanssa. Sama lähtökohta on myös useimmilla jouluaskarteluilla: tämä lahjaksi äidille! Opettajana olen usein yrittänyt patistaa lapsia tekemään kortteja enemmän liukuhihnatekniikalla, tee useita samanlaisia. Ajatuksenani on myös ollut, että valmiit kortit olisi viety osoitteetta kotiin ja käytetty näihin kodin joulutervehdyksiin. Lapsille moiset ajatukset ovat olleet aina kovin kaukaisia. E-hei! Jokainen kortti tehdään huolella alusta loppuun aina saajan nimeä myöten. Ja mieluiten jokainen persoonallisesti erinäköisenä. Minkä opettaja sille mahtaa, että toinenkin kortti sattuu onnistumaan hyvin sillä tavalla, että sekin on pakko antaa äidille. Varovasti ehdottamani mummit ja ukit kuitataan usein sanomalla, että äiti ja isä laittavat jo niille. Korkeintaan onnistun laajentamaan kortintekijän mieltä sen verran, että salaperäisesti katseiltani suojattu ähellyksen tulos löytyy pöydältäni tai luokan postilaatikosta: oppetajale!
Jotain lapsenmieltä varmaan meissä aikuisissakin on tallella, joulutervehdyksissä saisi mieluusti olla persoonallista leimaa, juuri sinulle juuri minulta. Lasten ratkaisu on tämä: hileet kertovat sen parhaiten! Äideille toivon erityistä ilahtumisen kykyä näistä rakkaudella laadituista korteista ja askarteluista. Vaikka ne olisivat hieman repussa taittuneetkin ja liimaukset eivät ole perille asti kestäneet. Äidile ilosta julua ! t. LENA
Meidän joulutervehdyksistämme ei nyt hileitä karise. Tämä viikko on mennyt sairastellessa oikein kirjaimellisesti, eilisen sairaalareissun kokemuksesta oppia ottaneena olen yrittänyt syödä paremmin, mutta vatsaa vääntää. Kaikki viikolle suunnittelemani menot ovat peruuntuneet yksi toisensa jälkeen. Ei tänäänkään syömään lähtö onnistu, pitäisikö jo uhrata ajatus joulupostille? Ensimmäinen kortti tuli jo! Marraskuussa minulla oli vilpitön ajatus lähettää postia niille muutamalle vuosien takaiselle ystävälle, joita vuosittain joulukortilla tulee muistettua, vaikka muu yhteydenpito on satunnaisempaa. Nämä ovat sellaisia ystäviä, jotka jossain elämänvaiheessa ovat olleet hyvin tärkeitä ja rakkaita, mutta joihin kiinteä yhteydenpito on hiipunut erilaisten muutosten kourissa. Havaitsin, että juuri nämä tällaiset ystäväni eivät ole kuulleet tämän vuoden yllättävistä käänteistäni. Syksyn mittaan muutamaan otin itse yhteyttä ja ajattelin välttyväni tilanteelta, että jollekin joutuisin välittämään joulutervehdyksen myötä näitäkin kuulumisia. Huomaan kuitenkin, että aikomukseksi jäi. Joulukirjettä en ole vielä kirjoittanut. Tekisi mieli ratkaista asia lapsenomaisesti lisäämällä hilettä!