En millään haluaisi kirjoittaa tätä. Olen avannut blogini moneen kertaan, lukenut kaikki kannustavat viestit, ne ovat koskettaneet, liikuttaneet ja kannustaneet, kiitos niistä. Vastata yritin, pienesti pystyin. Olen avannut uuden kirjoituksen ruudun moneen kertaan ja tuijotellut sitä, mitkään sanat eivät ole tulleet sujuvasti. Olen kirjoittanut. Pyyhkinyt pois. Kirjoittanut uudestaan. Avannut uusia sivuja, etsinyt tietoa, jota ei ole. Ja palannut tuijottamaan tätä ruutua, ystävääni, joka on ryhtynyt vaativaksi. Anna ne sanat. Kirjoita. Kirjoita nyt.

En minä haluaisi kirjoittaa tällaista, eikä kukaan haluaisi lukea. Lääkäri ei siis sanonut tänään, että hienosti näyttää menevän, ei sitä, että anemia olisi korjaantunut, ettei olisi aihetta huoleen, että lääke toimii hyvin. Ei vaan isoja asioita ryöpsähti äkkiä monta: hemoglobiini on alentunut edelleen, epopiikkejä ryhdytään antamaan, keuhkoista kuului rahinaa, ilmeisesti nestettä, nesteen kertymisestä kertoo myös mystisesti noussut paino, rintakehän ja vatsan alueen kivut sijaitsevat juuri etäpesäkkeiden kohdalla, kipulääkitystä kovennettiin. Tauti ei ole hallinnassa, sanoi hän. Nyt vielä neljä viikkoa tätä ja sitten kuvien kanssa päätetään jatkosta. Sairasloma tulee jatkumaan ilman muuta. Ja seuraavaksi lääkäri mainitsikin jo sairaseläkkeen. Ehkä ei ole enää puhe lisävuosista, vaan kyse voi olla kuukausista. Sekin on mahdollista, mutta iloitaan, jos niin ei käy. Tällaisia sanoja kuuntelin kiltin lääkärini lausumana. Aikaa oli, kyyneleet silmissä sain kyseltyä taas monelaista. Hän rauhallisuudellaan kannatteli ja selitti hoitomahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Ahdistus ja masennus mainittiin.

Miksiköhän kirjoitin, että asiat ryöpsähtivät? Ei, ei todellakaan se niin tapahtunut, ne otettiin varovasti ja kauniisti esiin, katseltiin, koskettiin ja laitettiin talteen rauhallisesti. Mutta kyllä se ryöpsähti, sitten kävellessä vaatenaulakolle, ratikan penkissä, Lasipalatsin kulmalla kun Narinkkatorin aukio tuntui aivan ylivoimaisen isolta ylitettäväksi. Kun bussimatka kesti ja kesti. Kun piti jaksaa vielä kävellä kotiin. Kertoa kaikesta. Vastaanottohuoneesta lähdin painavan repun kanssa, mutta se oli järjestyksessä, hyvin pakattu. Matkalla sitä pengoin, yritin kai jotain heittää poiskin, piilotella ainakin kovasti, kaikki sotkeentui, ryöpsähtelevä kaaos oli tilalla. Rutistettujen nenäliinojen peittämänä.

Tässä ei mikään voi lohduttaa, oli tunnistettava ajatukseni. Marja-Liisa oli kirjoittanut blogiinsa tänään kuitenkin, mitä Pietarille tapahtui: Mutta Jeesus puhutteli heitä kohta ja sanoi: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö".  Pietari vastasi hänelle ja sanoi: "Jos se olet sinä, Herra, niin käske minun tulla tykösi vettä myöten".
Hän sanoi: "Tule". Ja Pietari astui ulos venheestä ja käveli vetten päällä mennäkseen Jeesuksen tykö.
Mutta nähdessään, kuinka tuuli, hän peljästyi ja rupesi vajoamaan ja huusi sanoen: "Herra, auta minua".
Niin Jeesus kohta ojensi kätensä, tarttui häneen ja sanoi hänelle: "Sinä vähäuskoinen, miksi epäilit?"

Minä olen Pietari. Vajoan.