3.4.
Täällä samanlaista hiljaiseloa edelleen. Onneksi saan silloin tällöin vieraita kotiin, eilen kävi pari työkaveria, piristävää kuulla ulkopuolisesta eämästä. Autossa istumistakin olen kokeillut, ei ole oikein minun juttuni vielä, turvavyö painaa ja tärinät tuntuvat mahassa. Enpä ole tiennytkään miten kuoppaiset lähitienooni hyvät asfalttitiet ovat. Itse ajamisesta en vielä kuvittelekaan. Täällä kotonakin jo äkkinäiset liikkeet ovat liikaa. "Juoksin" nimittäin äsken hellan luo kun keittelen lesepuuroa lounaaksi ja kattila pääsi kuohahtamaan yli. "Juokseminen" oli siis tavanomaista hidasta matelemistani rivakampaa, ehkä tavallista kävelyä muistuttavaa. Vatsaan sattui ja siinä sitten hengästyneenä yritin siivoilla mitä voin, huimasikin. Selkeä muistutus tähän kyllästymiseeni tekemättömyydestä, ei vielä vointi ole kummoinen. Pikkuhiljaa pidentelen kävelylenkkejä.
Lesepuuroa siis, parhaaksi toteamani keino ummetukseen.
5.4.
Palmusunnuntaita, iloiten olen ottanut lasten virpomiset vastaan, ihana kun toivotetaan TERVEEKS! Tarvitsen just sitä.
Virvon varvon tuoreeks ja varsinkin terveeks myös sairastavan ystäväni!
Verenpaine on päivän sana. Minua on huimannut usein ja heti kotiuduttuani kuten sairaalassakin paineet olivat melko alhaiset. Nyt en ollut pariin viikkoon mittaillut, mutta tänään taas istuin mansetti käsivarressa ja 109/77 sain hetken istuttuani, ensimmäinen mittaus antoi 123/81. Normiarvosta siis pyrkii matalammalle. Erikoista että verenpaineet ovat ennemmin alhaalla kuin ylhäällä, hyvin tavallinen arvo oli 140/95 kotimittarilla aikaisemmin ja oikein kivuliaan ja huonosti nukutun yön/ työpäivän jäljiltä paljon korkeampi. Siksi siis huimailee aamuisin ja liikkeelle lähtiessä.
Paino ei laske enää, jopa on noussutkin hieman. Tosin syön edelleen "huonosti". Eilen juhlittiin miehen synttäreitä syömällä ravintolassa ja tilasin alkuruokalistalta pääruokasalaatin, siinä riitti syömistä! Ja jätinkin vähän. Ostokakkua sain sentään palasen syötyä kotona, mutta makeat ällöttävät. Tänä aamuna otin kahvin seuraksi virpomasuklaapatukan kun muukin perhe alkoi niitä maistelemaan, ekan suupalan jälkeen tuli stoppi. Karkit ei vain maistu. Hyvä niin. Suklaita olen saanut tosi paljon, perhe käy niitä syyllisen näköisenä napsimassa, vaikka olen sanonut että ihan vapaasti voi syödä pois. Edes tumma suklaa ei maistu, osasyynsä lienee sillä ettei kahviakaan mene kuin 1 kuppi päivässä, usein ei sitäkään.
Ravintola valittiin niin etten joudu kävelemään pitkälle. Tosin sitten teinkin vielä illemmalla hiukan pidemmän lenkin miehen kanssa, kotitiemme tekee täällä loppupäässä mukavan ympyrän, jonka sisällä pienillä tonteilla on 9 taloa. Kiersin sen kokonaan, olisiko puolta kilometriäkään, ja jouduin lepäämään välillä. Koirakin rauhoittui huolestuneena ihan viereeni. Kiipesin myös yläkertaan ekan kerran katsomaan esikoisen kanssa elokuvaa (Things We Lost In Fire, ihana). Koira kulki porras kerrallaan vierelläni aivan ylihuolehtivaisena, suloista. Tänään se pääsee taas ihmettelemään matelemistani ulos.
Tällaista siis tänään.
7.4.
Heipä hei!
Ulkona kävelin taas. Palkinnoksi siitä sain tulla koneelle! Lenkki on lyhyt ja yksitoikkoinen, mutta juuri sopiva kuitenkin. Olen nyt asettanut tavoitteeksi päästä kaksi kertaa päivässä sitä kävelemään. 10-15 minuutin ulkoilupätkiä siis. Koira on ihanasti oivaltanut että nämä lenkit ovat minua varten eivätkä mitään koiran ulkoilutuslenkkejä, se käyttäytyy ihan eri tavalla kuin ennen, tuskin käy puiden juuria nuuhkimassa, minä kehottelen sitten pissaamaan johonkin sopivaan paikkaan. Toiveikkaasti se kyllä vilkaisee minuun siinä kohtaa missä pieni metsäpolkumme alkaa, josko lupa heltiäisi. Ja minä niin paljon murehdin etukäteen sitä etten uskalla koiran kanssa ulos lähteä!
Kuukausi leikkauksesta tuli eilen täyteen. Sunnuntaisen verenpaineoivalluksen jälkeen tulin tutkineeksi käyttämieni lääkkeiden haittavaikutuksia ja nyt kun vahvimmasta luovuin niin paineet kohosivat normaalimmaksi. Tosin myös iltapäivällä sain huomata että kiputuntemukset lisääntyivät ja yö oli huono, vaihdoin lääkkeen astetta lievempään. Opiaattiriippuvainenko? Hitaasti mutta toivoakseni varmasti toivun ja särkylääkkeitä saisin vähennellä. Tosin polvet voivat sitten taas vaatia oman osansa kun liikkuminen palaa normaaliksi (mitähän sekin minun kohdallani tarkoittaa?).
Aamupainoja en ole usein mittaillut, koska aamuisin on ollut niin huono olo, että mieluummin olen nopeasti laittanut jotain suuhuni eikä paino ole todellakaan ensimmäisenä mielessä. Olen tuoremehujen suurkuluttaja nykyään! Vatsa on hassusti turvonneen oloinen ja tuntohäiriöitä on laajalla alueella, ehkä se tekee turvonneen olon. Tosin housut myös todistavat sitä, mieluiten pidän olohousuja, joissa on leveä pehmeä kuminauhavyötärö. Tänään kuitenkin juotuani ja syötyäni (myös yöllä!) menin suihkuun ja astahdin vaakaan joka kertoi ettei paino lähde nousuun, eilen mielestäni söin melko paljon.
Pääsiäisvalmistelut saavat nyt olla minimalistiset. En taida edes hakea pupu- ja tipuarsenaaliamme esille, rairuohoakaan ei ole kylvetty. Narsisseja sain palmusunnuntaiksi, lisää kukkasia vaan niin siinä on pääsiäiskoristelumme. Joitain vieraita tulee käymään kun en itse jaksa lähteä automatkoille, nyyttikestiperiaatteella tulevat. Pieni toive on, että pääsisin (=jaksaisin) konserttiin, jossa työkaverini soittaa.
Rauhallista pääsiäiseen valmistautumista!
8.4.
Näin ymmärsin yöllä valvoskellessani. Ei siis lainkaan lohduttoman musta. Se mitä näen edessäni on hohtavan valkoista. Tyhjä paperi, jossa kaikki on mahdollista, odotan vain millaisilla väreillä se tulee täyttymään. Tai tyhjä tila, jossa ei ole mitään, ja jossa kaikki mahdollinen voi tapahtua. Toiveikas, ehdottomasti. Ehkä nukahdin tähän ajatukseen, koska se toi rauhoittavan olon. Ehkä en olisi muistanutkaan yöllisiä pohdintojani ellei aamulla olohuoneen pöydällä olisi minua tervehtinyt vasta-aeunnut orkidean kukka. Hieman roosaa sisuksissaan. Löysin nuput vasta vähän aikaa sitten vanhasta kauan sitten kukkineesta orkideasta, joka on ollut tosi huonolla hoidolla, yksi lehtikin on puoliksi kuivunut. Rampa ja rujo kasvi, nuppujakin vain kaksi. Mutta se kukka hehkuukin sitten sitä ihanammin, lahjana minulle!
Toivon että sinäkin löydät tuollaisen toivon kipinän tänään.
Meillä pääsiainen tarkoitti nyt sitäkin, että koira pääsi karvoistaan eilen illalla. Mies teki isoimman urakan, mutta koska minä olen koiran aina trimmannut niin nyt olin aloittamassa ja ajelin ne vaikeimmat paikat ja sitten pysyin paikalla rauhoittelemassa. Hiki valui noroina selkääni pitkin, vaikka istuskelin koko ajan.
Ystäväperhe kävi kylässä, mikä oli virkistävää. Sain vertaistukea, ystäväni rintasyövästä toipumista olemme seuranneet viime vuoden. Herkkuja olisi tarjolla, mutta ei kovin maistu. Nukkuminen on vaikeaa, valvoskelen paljon, tuntuu että vain torkahtelen välillä. Lääkkeiden kanssa olen tehnyt kokeiluja ja tiistaina käväisen työterveyslääkärillä kyselemässä lisää. Ennen leikkausta nukuin kauniisti unilääkkeillä, jotka eivät olekaan enää toimineet kuten pitäisi. 5 tunnin uni ei ihan ole riittävä, mutta vain sen sain "purkista". Otin särkylääkettä ja pienen varhaisaamiaisen, lueskelin sängyssä kuulostellen josko uni tulisi ja sitten kirjoittamaan.
Hengittäminen sattuu, siksi valvon. Haava alkaa palleasta ja ilmeisesti kaikki vatsalihakseni ovat jotenkin poissa pelistä kun pitempään puhuessa henki ei kulje eikä varsinkaan laulamisesta tule mitään. Ajanvietteekseni olen yrittänyt sängyssä unta maanitellessani yrittänyt keksiä miten minimoisin hengittämistä tai millä tavoin sitä voisi korvata, en siis yhtään sen vähempää. En kuitenkaan ole keksinyt toimivaa konstia niin että pysyisin elossa kuitenkin, hengittämättä. Koska vatsalihakset ei kannattele, selkäkin kipuilee. Polvet ymmärätävät vaieta tässä valituskuorossa. Itse asiassa niistä on löytynyt aivan uutta: koska turvotukset ovat vähentyneet, ne taipuvat notkeammin, öisin kääntyillessäni olen monesti ilahtunut kun huomaan pärjääväni jalkojen kanssa paremmin. Päivänsäteitä risukasaan!
Väsymys on suuri. Tämä aamukirjoittaminen takkuilee. Pääsiäisaamua (pakkasta on ollut, aurinko ei tanssinut)
Pääsiäinen meni kotosalla. Tulevat tutkimukset ahdistavat tai sitten aloitin liian ajoissa kipulääkkeiden vähentämisen. Unilääke toimi kuitenkin viime yönä, joten tänään on ollut levänneempi olo kuin aikoihin. Huomenna ja perjantaina tutkimuksia, niiden tulokset kuulen vasta sitten ensi viikolla. Kunto on huono, rapakunto. Hengästyn tiskikoneen tyhjennyksestä ja täytöstä. Kaikki missä käsiä olisi nosettava ylös on rankkaa, kertoo kai vatsalihasten edelleen olevan pois pelistä. Olen yrittänyt tehdä hengitysharjoituksia käsiä ylös nostaen. Minimaalista jumppaa.
Ruokahalu on palaillut, mielitekoja tulee ja menee. Suuria annoksia en pysty syömään, mutta enpä jätä kesken. Ja painolasku on pysähtynyt. Huomasin sellaisen kasvis+hedelmäjuomamainoksen (Vie) ja niitä olen nappaillut kun tuntuu ettei tuo vihannespuoli oikein täyty. Leikkauksesta alkanut ummetus alkaa olla selätetty.
Parempaan suuntaan siis.
15.4.
Tapasin lääkärin tänään. Minä itkin, kuin vesiputous välillä. Tämä oli työterveyslääkäri, kun sairaslomani on loppumassa ja onkologin tapaan vasta ensi viikolla, sain nyt sairasloman pidennystä ensi viikon, mutta sitten jatko hoitosuunnitelman mukaan. Nukahtamisen ja aamuyöllisen heräilyn ongelmien vuoksi sain sekä nukahtamislääkettä että rauhoittavaa. Taisin sitten itkeä paljon. Mutta ihan rehellisesti voin tunnustaa, että tuo rauhoittava tulee tarpeeseen, ahdistus on niin tuttu tunne minullekin nykyään. Sain kotiuduttuani hyvät päiväunet otettua. Ja uskon, että kun saan kunnolla nukuttua öisin, jaksan päivällä paremmin ja fyysinen kuntokin sitten vihdoin kohenisi. Tein yllättävän huomion tuolla lääkärillä: oli kovin vaikeaa kertoa sairastumistani aivan vieraalle, nuori lääkärikin sanoi suoraan, että hän on ihan järkyttynyt siitä mitä olen joutunut kokemaan. Oli kyllä jotenkin suloinen ja mukava. Jouduin hänelle kun tutumpi työterveyslääkärini sairastui.
Olen elänyt toipumisen suvannossa. Nyt pyörä on alkanut taas pyöriä: kävelin syöpätautien klinikan ovesta sisään ja kävin verikokeissa, perjantaina menen tietokonetomografiaan. Käynti ja odotus hiljaisessa joukossa olivat tunnelmaltaan jotain aivan erilaista kuin aiemmin kokemani.
Laihduttamisen ympärillä nämä kirjoitukset eivät nyt pyöri. Vaikka laihtunut olenkin. Paljon kyllä olen miettinyt suhdetta kehooni. Se on pettänyt minut. Vaikka olen taistellut lihomista vastaan ja kärsinyt monenlaisista säryistä ja nivelrikosta aina tekonivelaikeeseen asti niin en ole ikinä aikaisemmin kohdannut sitä ajatusta, että oikeasti tämä elimistöni ei sitten toimisi lopulta niin kuin tahdon tai suunnittelen. Olen luottanut siihen. Olen luullut että kun pääni sisällä osaan laittaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen: suhteeni ruokaan ja ruodussa pysymiseen minulle järkevän ruokavalion kanssa, liikunnan pitämisenä riittävänä ja positiivisen kehonkuvan ylläpitäminen - nämä olisivat ne terveen elämän peruspilarit. Mutta siinä ei ole mitään tahdonvoimalla vaikuttamisen mahdollisuutta kun istut labrajononumero kädessäsi ja pelkäät mitä veresi tulee paljastamaan kokeissa. Tai mitä tarkka tt-kuvaus. Kehossani oli vieras, joka toivoni mukaan ei väijy siellä enää. Mutta juuri nyt sitä en voi tietää.
Mies haki piristykseksi uuden auton. Huomasin ilahtuvani itsekin, vaikka en ole leikkauksen jälkeen rattiin tarttunut. Vanhat sotkut pois ja uusi siisti auto tilalle. Synkkien tuntemusten keskellä positiivisia ajatuksia kumpuaa silti, linnuista, kukkasistakin. Ne selviävät, miksen minäkin?
16.4.
En tiedä miten kirjoitan, usein tuntuu etten tavoita sitä ajatusteni ydintä kuitenkaan. Eräälle ystävälleni kirjoitin äsken, että tunnen eläväni kuin hataralla riippusillalla rotkon yllä. On taisteltava eteenpäin askel kerrallaan, yhtäkkisen romahduksen vaara on suuri. Mutta on myös mahdollista päästä turvaan rotkon yli. Sinne tähyilen.
Riki Sorsa oli eilen inhimillisessä tekijässä. Samoin pari muuta joiden elämä oli äkkiä muuttunut. Kovin samankaltaisia ajatuksia tuli esiin kuin minullakin. Sllä erotuksella, etten todellakaan voi vielä katsella taaksepäin vaan olen vielä keskellä kaikkea.
Mutta minä nukuin! Nukuin koko yön! Nukahdin nopeasti enkä herännyt kertaakaan. Tosin aamulla sitten ei ollut puhettakaan nautinnollisesta loikoilusta vaan oli haettava särkylääkettä. Yksinkertaiset ovat iloni, nukkuminen ja vessassa käynti! Lesepuuro on selättänyt viikkokausien ummetuksen. Syöminenkin sujuu, tosin mikään ei maistu kovin hyvältä, joten paino ei nousemaan pääse. Eli perusasioissa ollaan täälläkin päässä. Jokapäiväiset askareet, tiskit, pyykit, ruoanlaitto eivät ole lainkaan vielä hanskasani. Teen hyvin vähän ja yritän sopeutua taas kerran siihen, että minun kriteerini olisivat aivan toiset kuin niillä, jotka nyt sitten tekevät.
Aurinko houkuttelee hiukan puutarhaan katselemaan miten ne kasvit siellä meille esimerkiksi selviävät.
18.4.
Sähköpostiini on pitkään tullut sellainen mukava ja monelle tuttu positiivisten asioiden aarrepankki kuin "Ajatusten aamiainen". Tänä keväänä niitä jäi sairaalassaolojen vuoksi monet aamut lukematta. Jätin niitä postiini roikkumaan ja olen saanut viikonloppuaamuiksikin niistä ajateltavaa. Tänään kun kovin kivuliaana, harmisssani kun aamusuihku voi olla rankka kokemus ja kun mies näytti yrittävän (terveempänä?) päästä imuroimisesta niin vähällä kuin vain, kun keskustelu asiasta ei oikein sujunut niin kuin tarkoitin, minä olen kateellinen kun hän pystyy ja hän minulle kun on pakko olla tekemättä. Niin luin tällaisen:
Arvokkaat asiat SYNTYVÄT PAINEESSA Osteri sanoi vieressään olevalle osterille: ”Kannansisälläni suurta tuskaa; se on hyvin painava, pyöreäja se vaivaa minua jatkuvasti.” Toinen osteri vastasiitseriittoisesti ja ylpeästi: ”Minä kiitän taivasta jamerta siitä, että minä en tunne tuskaa. Olen kaikinpuolin kunnossa terve ja eheä, niin sisäisesti kuinulkoisestikin."
Samalla hetkellä rapu ohitti keskustelevat osterit jakääntyi sen osterin puoleen, joka oli terve ja eheä jasanoi: ”Kyllä, sinä olet totisesti terve ja eheä, muttase tuska, jota naapurisi kantaa sisällään, on kaikenkauneuden ylittävä helmi.”-Kahlil Gibran
Mutta en minä halua mitään helmeä. Olisin mieluummin kaikin puolin kunnossa, terve ja eheä.Ajatus kuitenkin oli lohdullinen, kun juuri takana oli tilanne että itse niin kadehdin toisen voimaa ja mahdollisuuksia ja olin kovin tyytymätön omaan osaani. Tänään aamulenkin korvaa käden korkeudella olevien pölynpyyhkimissessio. Päivällä tiedossa lenki ystävän kanssa.Viikonlopun tunnelmia siis tiedossa.
20.4.
Tein tähän asti pisimmän lenkkini aamulla. Varmaan tuli kilometri täyteen, toinen ulkoilu vielä tiedossa, kun vain tuo tuuli laantuisi. Onneksi aurinko paistaa lupaavasti. Paitsi että lenkillä oli pituutta, oli sillä myös tehoa, puuskutin kovasti kotiovella, mitä pidin oikein myönteisenä asiana. Tiskikonejumppa kumarteluineen ja ojenteluineen pian sen jälkeen alkoi olla jo extremeä. Kunpa osaisi edetä pienin askelin.
Päiväunia yritin ottaa, mutta näin levottomana päivänä ei ehkä olisi tarvittu sitä perheen ovissa ramppaamistakaan. Voi, kun äkkiä olisi huominen! Näin vanhaksi siis piti elää kokeakseen uudestaan ne tunteet kun jouluaatto oli oikeasti pitkä päivä, puhumattakaan niistä edeltävistä. Yksi yö vielä. Toivonkipinää ja samalla pelkäämistä, kiteytit ystäväni täysin minunkin tunteeni.
Tsemppitoivotuksia olen saanut paljon, kiitoksia niistä.
