Vuosi sitten 14.3. pääsin leikkauksen jälkeen kotiin sairaalasta. Haavan niitit kiristivät ja kutittivat ja haava ylipäätään tuntui niin pitkältä ja koko kehoa halvaannuttavalta, että liikkuminen sen kanssa oli melkoista hipsuttelua. Enemmän kuitenkin haittasi se koko tietoisuuttani repivä ammottava haava, johon ei yhtäkään tikkiä ommeltu. Se tieto, jota pelkäsin ja jota vastaan eli kaiken aikaa kasvaimesta kuultuani aivan perustelematon ja järjenvastainen tunne, toivo. Vaikka minulle oli koko ajan kerrottu lääkäreiden faktat ja näkemykset, niin silti sisimmässäni elätin toivoa siitä, että kaikki olisikin ollut vain pahaa unta ja patologin lausunto kertoisikin hyvänlaatuisesta kasvaimesta. Se toivo riistettiin minulta 13.3. vuosi sitten. Kirurgini tuli huoneeseeni ja kertoi lausunnon tulleen ja jo sanasta valitettavasti tiesin mitä seurasi. Silloin varmaan itkin eniten koko tänä aikana lääkärien kertoessa huonoja uutisia. Hän taisi lähettää hoitajan sen jälkeen seuraamaan minua koska myöhemmin kysyttiin, tarvitsenko jotain rauhoittavaa. Minulta oli leikattukin sisältäni musta möykky, vihollinen pahoissa aikeissa, joka lupaa pyytämättä oli tunkeutunut kehooni. Menetin toivoni ja olisipa vihalleni ollut selkeä kohde, mutta ei poisleikattua möykkyä voinut edes lyödä.

13.3. oli talvisodan päättymisen päivä, jota tänä vuonna on mallikkaasti uutisoitu ja vietetty. Samana päivämääränä vuosia sitten myös veljeni, vielä nuorena miehenä, 28-vuotiaana menehtyi liikenneonnettomuudessa. Sotaveteraani-isälleni juuri tänä talvisodan päättymispäivänä tapahtunut pojan menetys oli ylimääräisten itkujen aihe, oli kuin veljeni olisi liittynyt niihin sodassa kaatuneiden joukkoihin. Ehkä kuoleman suru puhkaisi jotain sodan aikoinaan vammauttamaa. 13.3. on siis ollut itkun päivä minulle ennenkin, hetkauttavan tiedonsaannin päivä. Päivä, joka jakaa muistoja aikoihin ennen ja jälkeen. Kuoleman suru tuli aikoinaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tähän sain muutaman viikon aikaa totutella, pelätä ja toivoa. Tuon päivän jälkeen olin varmasti ja peruuttamattomasti syöpään sairastunut.

Jos vuosi sitten olisin saanut samalla myös tiedon siitä, että vuoden kuluttua kirjoittelisin näitä muistoja kotona blogiini, olisin varmaan ollut toiveikkaampi. Mutta kukaan ei luvannut minulle vuoden elossaoloaikaa. Ajattelin varmaan niinkuin moni muukin tällaisen uutisen saanut, että paras valmistautua hautajaisiini. Jostain keräsin kuitenkin taas uuden toivon: kunpa se ei olisi levinnyt. Sen varassa jaksoin päivästä toiseen.

Eilen 13.3. olin jälleen sairaalassa, Meilahden syöpäklinikan osastolla. Perjantaina saamani tiedon mukaan piti viipyä yön yli, mutta koska nesteet tihkuivat hitaasti niin haluttiin katsoa miten päivän mittaan kävisi, kolmisen litraa oli aamuun mennessä tullut. Päivän mittaan ei samanlaista saalista saatu, vain noin yksi litra, joten hoitajat ryhtyivät kyselemään halusinko kotiin vai jäisinkö vielä sinne odottelemaan. Punktioletku sisälläni tuntui ja vaati jatkuvaa kipulääkitystä niin houkutteleva kotiinlähtemisen päätös oli helppo tehdä, vaikka tuntumani olikin, että nestettä sinne jäi. Hoitajien ja lääkärien puheesta sain myös tietää, että näitä puuhia tullaan varmaan jatkamaan. Minne sitä nestettä on kertyäkseen niin sitä sitten kertyy lisää, vaikka välillä poistettaisiinkin. Kieltämättä tuntui masentavalta näköalalta, kun samalla huomasin, että kuntoni on romahtanut vielä huonommaksi. Täällä kotonakin hiki kihoaa pintaan ruokaillessa - aivan kuin leikkauksen jälkeenkin, nyt vain toinen kylki on arempi kuin silloin. Nukkuisin paljon ja oikeasti heikottaakin, makuuasento tuntuu paremmalta kuin pystyssä oleminen, ei edes istuminen ole pitkään kivaa. Heikottaako minua myös siksi, että vietän syöpäpolkuni yhtä kurjinta muistopäivää?

Huomenna ensimmäinen sytostaattitiputus. Mies lähtee työmatkalle Saksaan, tämä alkaa jo olla kuin sääntö, näin aina kun on kriittisempi aika minulla. No, kodinturvajoukkoja on toki ilmoittautunut, eihän etukäteen edes voi tietää millaisia haittavaikutuksia saan, jos ollenkaan. Tänään ja eilen on tullut katseltua taaksepäin, vuoden, vuosien päähän, kauemmaksi syntymäänikin, samalla vilkuilen eteenpäinkin. Olenko ensi vuoden maaliskuussa tätä muistelemassa? Entä sitä seuraavana. Kun olo on fyysisesti heikompi, hiipii mieleen helpommin myös ne synkemmät vaihtoehdot. Kävi niin tai näin, luotan edelleen siihen, että päivieni määrä on jo tiedossa.