Jos täällä meidän huushollissa on jollakin karkkien kätköpaikka, niin ennenpitkää se on kaikkien tiedossa, koiraa myöten. Vähän väliä tulee käytyä apajalla, vaikka miten tietäisi soimaavansa itseään jälkeenpäin. Paitsi koira, se hotkii kerralla kaiken viimeiseen muruun eikä edes viitsi pahemmin peitellä jälkiään. Uskomattoman laajalle alalle se saa esimerkiksi suklaajoulukalenterin pahviosat silputtua. Koiralle karkeista seuraa oksennus ja sen siivoojalle ikuinen inho sitä tiettyä karkkia kohtaan. Mutta sen vuoksi ei kuitenkaan viitsi koiralle jokaista suklaalaatua tarjoilla. Siksi siis karkeilla on oltava kätköpaikat ylhäällä ja suljetuissa laatikoissa. Mutta miten kummassa poissa katseilta olevakin herkku tuntuu huutelevan "tule hakemaan." Useita vuosia kestänyt karkkiensyönnin kartteleminen on minulla siis laantunut, kieli maistaa taas makean ihan hyvin, vaikka muut maut ovat saaneet outoja vivahteita. Sokeri ja vehnäjauhot eivät ole enää olleet käyttämättä. Tämä tautikin saa ajattelemaan: miksi en sallisi sitä mikä maistuu, vaikka tiedostaa samalla, että eikö juuri nyt jos koska olisi syytä vaalia kehon omia puolustusmekanismeja mahdollisimman hyvillä ravintoaineilla. Eikä ainakaan tylsistyttää itseään sokerilla.
Karkkipussilla käyntiä tulin ajatelleeksi kun huomasin miten innokkaasti tulen tänne tietokoneelle ja blogiini. Sekin huutelee minulle: tule hakemaan päivän piristys, herkkupalasi! Ja koukuttaa hakemaan lisää ja lisää. No, tämä ei ainakaan lihota. Mutta lukijakommentit, kävijätilastot ja toiset blogit ovat muodostuneet ehtymättömäksi ilon aiheeksi. Käyn täällä kuin karkkipussilla ja valikoin itselleni hetken hyvän olon, ilon oivalluksia, joskus ihan ähkyyn asti. Tällaiset karkkipussillakäynnit ovat huomattavasti itselle hyväätekevämpiä kuin se alkuperäinen, joten en näe mitään syytä rajoittaa. Hyvä mieli lienee niitä kehon tehokkaimpia puolustuskeinojakin.
Saan myös iloa itse omasta kirjoittamisestani. Viime viikkoina iltalukemisena on mukanani ollut Katarina Haavion ja Satu Koskimiehen julkaisut 50-luvun tytöt ja 60-luvun teinit. Näistä päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeenvaihdosta kumpuaa sama innostus kirjoittamiseen kuin mitä itse ajattelen ja koen. Tekstin synnyttämisen hetki on aina yhtä houkuttelevaa ja sananvalintoja pohtiessa fyysiset vaivat oikeasti hetkeksi pienenevät. Kuin karkki suussa sulaisi.
Mitä ne fyysiset vaivat tänään ovat? Flunssaoireet eivät ole pahentuneet, tosin eivät ihan lähteneetkään, nukuin hyvin ja kolotukset on vähentyneet. Kuopus halusi palata yhden päivän levon jälkeen uuteen opinahjoonsa, hänellä samansuuntainen olo, kuume ei noussut. Ei varmasti sikainfluenssaa. Sutentia olen syönyt taas viikon, nyt pienemmällä annostuksella, suurimmat vaikutukset ovat verenpaineeseen, pahoinvointia ei ole ollut (ja karkkikin siis maistuu), iho-oireet paranivat tauon aikana, suu, kädet ja jalat ovat melkein normaalit, mistä olen iloinen. Riittäisikö tämä annostus pitämään syövänkin kurissa?
Heitelkää niitä karkkeja tänne!