Esikoisen syntymästä on kulunut siis 21 vuotta. Kovin kliseistä olisi sanoa, että mihin ne vuodet vilahtivat, mutta sellainen tunne on kuitenkin oikein hyvin tunnistettavissa. Susheja on väännetty (eilinen käynti pikku-Japanissa innoitti) ja mansikkakakku odottaa. Kummityttöni tulee kanssamme herkuttelemaan. Sankari itse lähti aamuvarhaisella töihin ja nukkuu päiväunia kuten melkein joka päivä.

Eilen kirjoittelin kovin positiivisissa tunnelmissa. Sain mukavia uutisia verikokeistakin, ei mitään hälyttävää vaan ihan normiarvoja kaikki. Ainokainen munuainen toimii kuten pitääkin. Hemoglobiinia kyselin ihan erikseen kun olo on kuitenkin kovin väsynyt. Viime päivien retket ovat olleet ilahduttavia, mutta silti myös uuvuttavia. Hb oli kuitenkin 122, sairaanhoitaja piti väsymystä itsestäänselvästi lääkityksen sivuvaikutuksena. Mieli tekisi liikkua enemmän ja saada sitä kautta virkeyttä, mutta näiden polvien kanssa se ei oikein onnistu, kierrän kehää.

Kun elämääni olen saanut takaisin haltuuni ja näen niitä positiivisia asioita kuten eilen niin taas pian törmäsin siihen, että löytyy kuitenkin asioita, joita en tahtoisi jaksaa. Tosin ne ovat yleisestikin äitien kuormituslistan kärkipäätä. Kun oma nuoreni tarvitsisi lujaa ja viisasta vanhempaa, hulvahtaa väsymyksen aalto lyijyn lailla ylleni. Tämäkin vielä, eikö nuo ikinä kasva ja aikuistu. Minun tilanteessani epäonnistumisen ja huonon äidin tuntemuksiin sekoittuu katkeruutta koko syövästä, pitääkö minun tämäkin jaksaa, huutaako nuoreni tuskaansa niin kuin tämän päivän sana viittaa.

Väsymystä siis.