Tänään sitten koitti vihdoin se aamu, jolloin oli edessä ensimmäinen sytotiputus. Pientä sekaannusta oli aluksi, kun paperini olivatkin vielä osastolla. Ei syöpäklinikkakaan toimi ihan kuin kone, ihmisiä sielläkin taitaa töissä olla ja sainhan minä sytoni kuitenkin.
Olen saanut uutena oireena hikoilun, erityisesti otsa kastuu, varsinkin aamuteen juonnin jälkeen. Niinpä tänäänkin tukka oli vielä märkä kun taksi tuli, kummallinen ilmiö. Lienee jotain yhteyttä siihen nesteen kertymiseen vatsaonteloihin, nestetasapaino ei toimi samoin kuin ennen. Vaaka muuten näytti taas kilon enemmän, näinkö äkkiä sitä nestettä kertyy uudestaan? Hiki kihoaa pienestäkin ponnistuksesta, isompia ruokamääriä on syytä vältää, se kuuluu samaan sarjaan.
En päässyt tänään toisten seuraan vaan jouduin yksinäni osasto 5 huoneeseen, mikä oli hyväkin, sain lepäillä ja lueskella. Otin mukaani kevyen pikku kirjan, Elina Karjalaisen Koskesta suvantoon, muistelmat vanhenemisen vuosilta. Oli hyvä valinta. Jo alkumetreillä hän kertoi kohtaamisistaan Arkkipiispa Paavalin kanssa. Arkkipiispa oli opastanut, että henkilökohtaisen kriisin kohdatessa on mentävä yksinäisyyteen ja käytävä tarkasti läpi kaikki se, mitä on tapahtunut. Silloin löytää ehkä ratkaisunkin. En tiedä, vastaako blogikirjoittelu lainkaan yksinäisyyttä, mutta ainakin se vahvisti että olen oikealla tiellä kun olen halunnut käydä läpi viime keväisiä tapahtumia. Yksinäistä tämä koneen äärellä oleminen tavallaan on, sanojen heittämistä tuuleen, onneksi moni niitä nappaa. (Taas tuli kävijäennätys...) Ja enhän minä sitä koko prosessia ikinä tänne sanoiksi saa, paljon jää oman pään sisälle, siinä mielessä yksinäisyys toteutuu.
Ensimmäiseksi sain esilääkityksen, pahoinvointilääkettä ja kortisoniakin. Sitten gemsitabiini-nimistä solunsalpaajaa. Suoneni eivät ole oikein ihastuneita pistelyihin ja nytkin vasta neljäs pistos onnistui, sytoa jouduttiin hidastamaan kun käsivarressa alkoi olla kirvelyä ja painon tunnetta liiaksi, vaikka suoni sitten moitteettomasti toimikin. Siinä istuin ja tunsin, että nyt on uusi alku, tämä lääke taistelkoon nyt hyvän taistelun syöpäsolujani vastaan. Olisi ihme, jos ne parantaisivat koko syövän, mutta jos ne hidastavat sen kasvua ja antavat minulle helpotusta olooni ja lisäaikaa elämään niin hyvä niinkin.
Tämän päivän sana oli jopa huvittavan täsmällinen minulle: Pyri osoittautumaan Jumalalle semmoiseksi, joka koetukset kestää, työntekijäksi, joka ei työtään häpeä, joka oikein jakelee totuuden sanaa. (2. Tim.2:15) Tämän koetuksen toivon kestäväni. Ei kovin isoja sivuvaikutuksia pitäisi tulla, väsymystä, lievää pahoinvointia, ehkä ihottumaa, ehkä kuumetta. Ja nyt alkuun ehkei niitäkään. Koska olen jo muutenkin ollut väsynyt, päätin etten tänään kirjoittajapiiriini mene vaan annan itselleni vapaapäivän. Ja vielä sana kehotti jakelemaan totuuden sanaa oikein. Tunnen sen kehotukseksi kertoa siitä, että olen saanut olla esirukousten kohteena varsinkin näinä viime päivinä. Sairaalassa käytäntönä on, että sitä vatsaonteloon kertynyttä nestettä lasketaan säädellysti ulos. Minulla nesteen tulo pysähtyi eikä lähtenytkään käyntiin ensimmäisen pysäytyksen jälkeen, sain valtavasti rukousviestejä ja niinpä hana avautui ja illan aikana valui reippaasti se kaksi litraa. Kiitos siis Taivaan Isälle kun reissu onnistui eikä ollut turha. Samoin tänään kun asiat hetkeksi mutkistuivat tunsin saaneeni rauhan, että kaikki hoituu, kuten sitten järjestyikin. Nukkunut olen koko ajan kuin pieni lapsi, herään kipuihin ja aamut ovat kenkkuja, mutta iltapäiväunet korjaavat aina paljon. Siksi iso kiitos teille rakkaat esirukoilijani, jokaiselle en kommenteissakaan erikseen kiitosta ole nyt kirjoittanut, enkeleitä on, Jumalan näkymätön, salattu maailma on, lepo ja rauha ovat suurenkin tuskan keskellä saavutettavissa. Kun olette siunausta jakaneet, saakoon se palvella myös teitä ja antakoon teille sen mitä kukin eniten tarvitsee. Kunnia Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.