Talven ja pakkasen poikani syntyi tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Koska tämä tapahtui kaukana Japanissa, sai poika tietenkin syntymälahjakseen lumipyryn kuin tervehdyksenä omilta pohjoisen Suomen juuriltaan. Lumi siellä kotinurkillamme oli kuitenkin jotakin tavatonta, autoilijoilla oli kesärenkaat ja vain vuorilla asuvilla lumiketjut. Yön aikana maan verhonnut paksu lumipeite teki aamusta satumaisen kauniin, mutta samalla puuhakkaan. Laskettu aika oli jo viikon yli ja minun oli määrä lähteä sairaalaan vastaanotolle juuri sinä päivänä. Lääkäri oli lupaillut, että nyt synnytys käynnistettäisiin, joten lähdettävä oli, laukun kanssa. Tavanomainen suunnitelma oli, että mies veisi minut aamuvarhaisella ja menisi sitten töihin kun mitään nopeaa toimintaa ei ollut tiedossa. Naapurillamme, tulevalla kummisedällä, oli lumiketjut autossaan ja niinpä aamulla soitettiin puheluja, miten saadaan mieheni ja heidän lapsensa koululle ja minut taas turvallisesti sairaalaan. Kummisedän auto oli luotettavampi ketjuineen, hän lähti siis minua viemään. Kunhan ensin saatiin mies lähetettyä matkaan, työntämällä pihasta jäisen kivireunuksen yli. Samuii, huudeltiin naapureille. Kylmää! Lumiketjut renkaissa tuntuvat kyydissä olijoille jatkuvana tärinänä, paitsi silloin kun ne lipsahtavat pois päältä. Silloin klonksahti kerralla isommin. Se matka oli ikimuistoinen: koko ajan näkyi autoja suistuneena tienohen lumipenkkoihin, me köröttelimme eteenpäin, kuski pysähteli laittamaan ketjuja yhä uudelleen paikalleen, minä pelkäsin mieheni puolesta, pääsikö perille hänkään. Vähän supistelikin. Lumiauroja ei näkynyt, harvat autot puskivat laillamme eteenpäin. Bambut olivat uskomattoman kauniita taipuessaan maahan asti lumitaakan alla. Pakkasen poikaa mentiin synnyttämään.
Synnytyssairaala oli tuttu jo esikoisen synnytyksestä. Lääkäri ensin naureskeli, että tämä myräkkä on lisännyt synnyttäjien määrää,ja oli lähettämässä minua kotiinkin, mutta tajusi liikenteen mahdottomuuden ja kun synnytyskin oli selvästi käynnistymässä ei minua voitu lähettää kotiinkaan odottelemaan. Iltapäivällä pääsi mieskin paikalle, lumet olivat jo teiltä sulaneet, ja lähettitoverikin siihen piipahti katsomaan, onko kaikki ok ja seuraa pitämään. Pakkasen poika oli tulossa maailmaan ja rupattelu jatkui ympärilläni kunnes minä hämmästytin kaikki pyytämällä päästä synnytyssaliin, onneksi kätilö oli nopeasti samaa mieltä – mies ei ollut, hän kun katsoi supistusten tekemää käyrää eikä yhden synnytyksen seuraamisen tuomalla kokemuksella pitänyt niitä vielä kyllin voimakkaina! Mutta niin vain ennen iltaa poika oli syntynyt, vaikka yli nelikiloisen punnerrus maailmaan oli aamun lumimatkaan verrattava urakka. Minun poikani ei ole varmasti vaihtunut, ainoa vaaleaihoinen siellä pienten mustatukkaisten vauvojen rivissä, vierihoitoon hänet sain, pakkasen ja lumen pojan. Ihanan ja oman.
Tänään tämän keskimmäisen ja kahden muun lapseni vuoksi teen toisenkinlaista matkaa menneeseen, vielä kauemmaksi. Sain Perinnöllisyyslääketieteen yksiköstä paksun kirjeen, sukutietokaavakkeen täytettäväksi, äidillänihän oli myös sisäelinsyöpä. Kunpa voitaisiin selvittää, etten noille synnyttämälleni ole siirtänyt riskiä sairastua.