Eilinen vastoinkäymisten aamu oli tänään kuin kummallinen muisto vain. Heräsin rauhallisesti pitkään nukuttuani hiljaisessa ja poikkeuksellisen siistissä kodissa, tein koiran kanssa aamulenkin ja syvennyin postinlukuun pitkän kaavan mukaan. Keskimmäisen töihinlähdön yhdeksäksi olin unen ja valveen suloisessa rajatilassa rekisteröinyt. Minun puuhiani samassa tilassa ovat seurailleet eilen kotiin viikonlopuksi palannut esikoinen ja kuopus kaverinsa kanssa. Kaikki on eiliseen verrattuna hyvin, ikäänkuin alamäkeä mennään leikiten, vaikka tämä meidän kotimäki laittoikin paluumatkalla puuskuttamaan aamulenkillä.
Tämän aamun lehtikatsaus vei minut nettiin. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli pikkumaininta HS.fi-sivuilla julkaistavasta arkistojutusta Hankala tapaus, joka julkaistiin v. 2001. Tänä kesänä tämä toimittaja kuoli, taisteltuaan syöpää vastaan parikymmentä vuotta. Kirjoituksessa on monia tärkeitä näkökulmia sairastamiseen, itse kiinnitin huomiota siihen, mikä on tullut nyt omaankin tietoisuuteen vasta oman kokemuksen kautta. Syöpä esitetään useimmiten sairautena, joka vie nopeaan kuolemaan tai josta parannutaan rankkojen hoitojen kautta. Kun on tämä kolmaskin, jatkuvasti kasvava ryhmä: me, joilla on syöpä kroonisena. Tämän tiedon ja taudin kanssa eletään, jopa parikymmentä vuotta, kuten Kuukausiliitteen maininta kertoo.
Kaikki on hyvin tänä aamuna, paitsi että minulla on tämä syöpä. Pitääkö se joka kerta erikseen mainita? Silloinhan ei oikeastaan mikään ole hyvin, jos oikein synkästi haluaa asian nähdä. Kaikki voi olla hyvin, vaikka perheenjäsen on otettu pois, elämä jatkuu, muuten on kaikki hyvin, paitsi että on se suru. Eikä mikään tietenkään ole hyvin. Saako sanoa, että hyvin menee, vaikka taustalla jäytää iso ja vakava asia? Mitä kuuluu? Kiitos hyvää, tavataan sanoa, vaikka jotain nurinan aihetta helpostikin löytäisi. Tänään kyllä ihan spontaanisti ja mielelläni sanon juuri noin: kiitos hyvää! Miksi en iloitsisi siitä miltä tuntuu? Tauti on ja sitä hoidetaan, ei se murehtimalla parane. Enkä sitä jaksa joka päivä itkeäkään.
Se, että kaikki on hyvin, on suhteellista. Mitä lasketaan kaikkeen? Väsyttäähän minua, ja viikon liikuntojen vaikutukset tuntuvat kehossa selvästi, mutta tuossa on pehmeä vuode ja mahdollisuus päiväuniin. Maanantaina on lääkäri ja ajatukset jo kiertelevät senkin odotuksessa, onneksi nyt ei ole tehty mitään isoa kartoitusta, verikoe vain. Se kaikki ei ole lähellä tämän hetken kaikkea hyvää, eikä ainakaan ota siitä mitään pois. Tänään, juuri nyt, kaikki on hyvin, se kaikki mistä arkeni hyvät pikku palaset koostuvat, mieskin soitti omat hyvät kuulumisensa. On aika kiitollinen olo, että tähän päivään on päästy. Kaikki hyvin.
Onhan sinullakin kaikki hyvin?
