Olen tänään viettänyt sunnuntaiaamua: luin eilisen Hesarin loppuun rauhassa. Eilen nimittäin vietettiin leppoisaa brunssia kyläpaikassa ja jotenkin päivä hulahti illallakin vaaleja seuraillen niin ettei lehti tullut luettua. Tänään sitten korkojen kanssa, korot ovat ne tämän aamun lehdet!

Mikäpä on ollessa kun nukuinkin hyvin ja pitkään. Koko sairaslomani aikana yöuni ei ole ollut itsestäänselvä asia kuten olen aiemminkin kirjoitellut. Viikon lääketauon aikana sitten tapahtui se, mitä olen kaivannut: kiireetön aamu, jolloin voi rauhassa nukahtaa uudestaan. Ja kyllä minä nukahtelinkin! Koko kevään edestä. Lääkkeen uudestaan aloitettuani heräsin taas tuttuun kuvottavaan aamutunteeseen ensimmäisinä aamuina ja unet karisivat silmistä nopesti. Tänään ei ollut asiaa pahoinvointilääkepurkille! Pienistä asioista voi olla kiitollinen. Ja pieni asia muuttuu suureksi sairastaessa.

Sitten olikin antoisaa lukea hoitotahdosta Hesarin sunnuntailiitteessä. Aika lailla samoilla linjoilla taidan olla kuin lääkärit. Jos elämän loppu näyttää väistämättömältä, ei ole sitä syytä keinotekoisesti pitkittää. Tosin lääkäreiden usko opiaattien kivunlievitykseen nosti omia muistoja mieleen. Ehkä oma annostukseni leikkauksen jälkeen ei sitten ollut kohdallaaan, mutta ei se tokkurainen olokaan mitenkään mieltä ylentänyt. Itse asiassa oli hyvin avuton olo, kun näkökykyni samentui, ei auttanut silmälasitkaan, kaikki oli yhtä epäselvää ja "näin tähtiä", verenpaineeni laski hyvin matalalle ja olo oli kaikinpuolin hutera. Turvattomuuden tunne oli suuri, tietysti myös itse sairauden laatu aiheutti sitä, pelko ja toivo suurina tunteina liikahtelivat. Kun lääkärit hoitotahdossaan määrittelevät ettei kipulääkityksessä kitsastella ja samalla peräävät sitä että minuutta pitäisi kunnioittaa (jos dementia uhkaa) niin nimenomaan nuo kipulääkkeet olivat aika hurja kokemus, tokkura, jossa kiinnekohtia todellisuuteen oli vähän. Vasta monen päivän kuluttua esim. sairaalahuoneeni sai takaisin omat mittasuhteensa. Eikä sitä parvekettakaan oikeasti siellä ollut, josta olisin sen itsemurhahyppyni tehnyt. Valvetilan, unen ja harhojen välimuodoissa seilaaminen ei myöskään ole tavoiteltavaa elämää. Ehkä tuo kokemus osaltaan vaikutti siihen, ettei pientäkään halua humaltua edes hiukkasen ole tänä keväänä ollut. Haluan hallita omia ajatuksiani. Vahvat kipulääkkeet kyllä vievät kivun, mutta vaikuttavat muutenkin. Tosin kyllä se kivunlievityskin on tärkeä, eräänä sairaalayönä epiduraalipumppuni sanoi piip monta kertaa ja yhä useampi hoitaja tuli paikalle kun se ei ilmeisesti toiminut, kipu alkoi raastaa ja olisin antanut mitä vain päästäkseni takaisin siihen turruttavaan horteeseen. Joten oma mielipiteeni kallistuu kuitenkin myös kipulääkkeiden puolelle.

Mutta onneksi lääkäreillä oli keinonsa tänä keväänä. He osasivat parantaa keuhkokuumeesta, he osasivat leikata kasvaimen pois ja osaavat antaa hoitoa levinneeseen syöpään. Aivan selvää on, että ilman toimenpiteitä sairaalassa en olisi tässä kirjoittamassa. Sain uuden mahdollisuuden, elämän jatkoajan.

Mutta tulevaisuudessa, jos syöpä joskus leviäisi eikä tehtävissä olisi paljoa, hoitotahtoasiat on syytä miettiä. Syövässä puhutaan oireenmukaisesta hoidosta kun tarkoitetaan saattohoitovaiheeseen siirtymistä. Kyllä, haluan sitä ennemmin kuin raskaita parantavan hoidon yrityksiä. Nyt joku lukija kauhistuu, että annan periksi ja suunnitellen jo omaa kuolemaani. Ei tämä ole periksi antamista, vaan realistista ajattelua. Joka päivä niin minä kuin sinäkin olemme lähempänä omaa kuolemaamme. Se on yhtä väistämätöstä kuin syntymä. Eikä kukaan tiedä, onko se kuitenkaan minulla sen lähempänä kuin jollakin lukijoista. Kristyttynä minulla on usko iankaikkiseen elämään, joten kuolema suuresta surullisuudestaan huolimatta on myös portti parempaan. Miksi siis sitä kavahtaisin, jos siihen tosissani uskon.

Tänään oli ja on edelleen hyvä aamu. Iloinen ja kevyt mieli. Vaalit on pidetty, kukkaset kukkivat, aurinkokin pilkahtelee, kuopus lähti iloisena eilen serkkulaan. Juuri nyt on mukava olla elossa.