Olen viime päivinä kovasti yrittänyt olla huolestumatta. Kun tietoisuudessa jyllää monenlaisia ajatuksia kasvavista kasvaimista ja myös varma tieto siitä, että ne ovat keränneet nestettä vatsaonteloon, ei omaa mahanahkaa katsele mitenkään luottavaisin ilmein. Pikkuhiljaa paine vatsassa on kuitenkin kasvanut ja koko ylävatsa muuttunut kivikovaksi. Ei enää taidakaan olla kyse mielikuvitukseni peikoista vaan oikeista oireista, päättelin. Sivukuvani on kuin raskauden loppumetreiltä (ennen vauvan kaskeutumista), hiki kihoaa pintaan pienimmästäkin liikkumisesta, ajatukset syomisestä ällöttää, jopa yksi ainoa tuoremehulasillinenkin saa röyhtäilemään, yöuni alkaa olla katkonaista ja vatsanahka kosketusarka, särkylääkeitä menisi koko ajan. Siispä otin puhelimen käteen ja soitin vihdoin hoitajalleni. Eilisestä alkaen sitä harkitsin, vain ajatus tulevasta mahdollisesta toimeenpiteestä sai lykkäämään soittoa tunti tunnilta. Lääkärini oli kertonut jo aiemmin, että nestettä voi kertyä niin, että sitä sitten poistetaan punktiolla. Ajatus ei houkuttele.
Vihdoin sain soitettua. Ja niinhän tässä kävi, että punktioreissu tulee. Eikä se ihan pikkujuttu sitten olekaan. Menen huomenaamulla varhain Meilahteen verikokeisiin ja sitten osastolle, jossa todennäköisesti joudun viipymään yön yli, sitä nestettä punktoidaan pikkuhiljaa eikä yhdellä vetäisyllä niinkuin polvieni nesteenpoistoissa olen tottunut. Että tällaista tänään, lepäilen ja oleilen kotosalla ja yritän unohtaa koko toimenpiteen. Rukous tämänkin puolesta olisi nyt enemmän kuin suotavaa. Toivottavasti olo helpottaa.