Tuollaisen raflaavan otsikon voisi repiä vuoden takaisesta leikkauksestani. Jopa kirurgi on lisännyt leikkausselostuksen viimeiseksi lauseekseen "Yskänärsytys loppui leikkauksen jälkeen välittömästi." Toinen merkittävä asia oli se, että myös polvikipuni hävisivät pitkäksi aikaa. Vuodelepo teki niille hyvää ja varmaan voimakas kipulääkitys. Se oli armollista.
Melko huonosti nukutun yön jälkeen olin ensimmäisenä leikkauslistalla ja saliin lähdettiin kärräämään varhain. Esilääkityksestä huolimatta muistan sieltä monenlaista hyörinää ympärilläni ennen nukutusta. Sitten nukuin tiedottomana seuraavat tunnit, varsinainen leikkaus kesti neljä tuntia, joten oli se kirurgillekin rankka suoritus. Heräämöstä ei ole muistikuvia, omaan huoneeseen palasin illalla. Annetaanpa kirurgin kertoa niistä tapahtumista, joista omia muistikuvia ei ole:
Diagnoosi: C64.88 Carcinoma renis sin. p T3bN2MX Fuhrman gradus II
Toimenpide: KAC10 Nephrectomia extrafascialis sin. (transabdominalis)
Yllä oleva leikkaus suoritetaan 6.3. elektiivisesti. Leikkauslöydöksenä kookas vasemman munuaisen yläpoolin tuumori, jossa hiluksessa suuret imusolmukkeet, jotka poistettiin preparaatin mukana. Patologin mukaan kyseessä Fuhrman gradus II -munuaissyöpä, kolmessa hiluksen imusolmukkeessa metastaasi. Munuaisvenassa ollut tuumoritappi tuli poistetuksi resekaatin mukana, eikä munuaislaskimon ja ureterin resektiopinnassa ollut kasvainta, Potilas toipui komlikaatioitta. Yskänärsytys loppui leikkauksen jälkeen välittömästi.
Jälkeenpäin kirurgi kertoi, että munuainen kasvaimineen painoi 1,6 kiloa. Leikkaushaava oli pitkä alkaen ylävatsalta pallean päältä mennen vinosti vasempaan kylkeen, alla vielä dreeniaukko. 21 hakasta. Haava siis ulottui vaatteiden vyötärönauhan alle rintaliivien alareunasta, mikä asetti myöhemmin pukeutumiselle omat rajoituksensa. Herätessäni letkua jos toistakin oli minuun yhdistettynä: tuo dreeni leikkausalueelta, kipupumppu, katetri, käsivarren tippa. Leikkauksen aikana minua oli kiilatyynyillä tuettu sellaiseen asentoon, että kasvainta oli saatu paremmin näkyviin, siitä tuntui niskassa ja olkapäissä jälkeenpäin kipuja.
Itse muistan saaneeni tiedon, että kaikki oli saatu pois ja olin tyytyväinen. Muuten kaikki oli hyvin sumuista tältä ja seuraavilta päiviltä. Voimakkaat kipulääkkeet saivat aikaan myös harhakuvia, huoneeni muoto vaihteli, tai luulin, että minua vietiin toisiin huoneisiin. Ihmisiä, unia, totta ja jotain aivan muuta. Samassa kahden hengen huoneessa olin koko ajan, eikä siinä parvekettakaan ollut, vaikka niin selvästi sen koin. Leikkausalueella en kipuja tuntenut ja tiukassa paketissakin taisin olla. Väsytti jatkuvasti. Sain ravintoliuosta tipassa ja mehuna juotavaksi. Etukäteen olin sopinut perheen kanssa ettei siellä varmaan kannattaisi olla, koska olen huonossa kunnossa leikkauksen jälkeen. Samalla olin huolissani, että hekin tarvitsevat hieman vapaata ja lepoa. Ja niin sain vain pikaisia vierailijoita. Jälkiviisaana koen että olisipa siinä vierellä istunut sittenkin joku! Vaikka en oikein mitään jaksanut niin turvattomuuden tunne oli suuri, varmaan johtui noista kipulääkkeistäkin. Silmäni sumenivat, en nähnyt ilman silmälaseja enkä ne päässänikään kunnolla. Olo oli kovin epätodellinen. Hoitajat kyllä seurasivat minua tarkasti, mutta alkuvaiheessa hekin olivat hyvin persoonaton vaihtuva joukko.
Moni sanoo, että kovin vaikeasti sairaan vuoteen vierellä on vaikea olla, kun ei tiedä mitä tekisi. Minun kokemukseni mukaan sillä olisi jo arvoa, että siinä vierellä on joku. Joku jolle ei tarvitsekaan puhua, mutta joka on valmis toimimaan jos on tarve. Kostuttamaan huulia, pyyhkimään otsaa. Peittämään palelevan käden, tavoittelemaan kutsunappia. Läsnäololla on suunnattoman rauhoittava vaikutus. Eikä heikkokuntoinen potilas välttämättä jaksakaan pikavierailun aikana puhua kaikkea sitä mitä mielen pohjalla pyörii. Puhuminenkin voi olla rasittavaa, sanoja ei löytynyt tai suusta tuli aivan vääriä, pelottava kokemus puheliaalle ihmiselle. Kun olisi kiireetöntä aikaa, saisi rauhassa levähtää välillä. Ota siis kirja tai lehti viihdykkeeksi, sano potilaalle, kuka on vieressä jos hän havahtuu ja lupaa pysyä siinä vaikka hän nukahtaisi. Käskekin nukkumaan, kenties se uni on levollisinta koko sairaala-aikana, kun joku on vierellä valvomassa niin kuin pienenä lapsena sairastaessa! Taannoin tässä blogissa käytiin vilkas hoitotahtokeskustelu. Silloin erityisesti muistelin tuota aikaa, kun mielestäni kovin yksipuolisesti monet vain sanovat toivovansa "riittävää kipulääkitystä" tehohoitojen tilalle. Minulla ei ollut varsinaisia kipuja, tai jos oli, sain heti lääkettä siihen, mutta se tokkura, jopa harhaisen epätodellinen olo, ei kuitenkaan hyvältä tuntunut. Sellaista en haluaisi uudestaan kokea.
Koin, että viime keväänä minut kaksi kertaa pelastettiin kuoleman porteilta. Ensin toivuin keuhkokuumeesta ja seuraavaksi kasvain saatiin pois. Ilman nykyaikaista lääketiedettä, antibiootteja, kuvausmenetelmiä ja leikkaustekniikkoja en olisi tässä. Siksi osoitteeni tähän blogiin on Leenankevät. Enkä sitä aio vaihtaa, tämä koko vuosi on ollut uutta kevättä kokonaan, elämäni kevättä, vaikka kalenterivuodenkierto kertoo muistakin vuodenajoista. Valitsin kuitenkin blogin otsikkonimeksi tuon Maahan!Odota! koska koin tulleeni lamautetuksi omasta elämästäni. Vuoden aikana koiramme on muuten oppinut noiden sanojen merkityksen, jaksaa jopa odottaa enemmän kuin kymmenen sekuntia. Luulisin, että minun kehitykseni on kulkenut samalla tavalla. Säännöllisin väliajoin tulee käsky käydä odottamaan, kuvausten tuloksia, hoidon vaihtumista. Ja minä odotan. Kun vielä oppisi iloisesti häntää heiluttaen siitä nousemaan ja noutamaan palkkionsa. Mutta kun ei ole häntää.
