Pyhäinpäivän haikeiden tunnelmien vastapainoksi tapahtui samaan aikaan paljon ja jostakin toisesta näkökulmasta vähän. Ikinä en opi suhteuttamaan voimiani ja tekemisten määrää sopivaan balanssiin. Täältä saamani suuren tsempityksen ja oman priorisointianalyysini jälkeisellä tarmolla sain siistittyä pihamaatakin sen verran kuin katsoin välttämättömäksi: kivituhkatiet näyttämään itseltään eikä neulaspoluilta, sadevesiviemärin kohta puhtaaksi ettei tule tukkeumia ja tulvaa, mikä varsinkin kevättalvisin on parkkipaikallemme kertynyt, ikivihreät istutuksetkin vapautettiin paremmin näkyviin. Eilen mies joutui kärräilemään kasojani ja siistimään pensaista ylikasvaneita oksia, minäkin hieman katkoin. Kahtena iltapäivänä ja tänäänkin siis pientä pihapuuhailua. Naapurin silmissä varmaan tosi tehottoman näköistä haravaan nojailua, mutta pakko oli tasata hengitystä välillä.
Paljon tapahtui muutakin. Kummitytön muuton kaikuja kantautui tänne asti, jossain vaiheessa väsynyt muuttaja nukkui meillä pienet unet ennenkuin palasi takaisin uuteen kotiin, nuoruuden innolla ei ollut rajaa, pintaremontointi on sujunut tuosta vaan työpäivien jälkeen. (Lisähaikeus minulle: meilläkin sitä samaa pitäisi tehdä. Miten paljon olen itse aikoinaan tapetoinnista ja maalaamisesta nauttinut.) Mies saapui pyhäinpäivän iltaan, kynttilä paloi poismenneiden kuvien vierellä. Hautausmaalla en nyt käynyt, kun koiran ulkoilutus ja pihamaalla tepastelu vei askeleeni.
Lukemaankin ehdin. Kirjaston uutuuskirjojen hylly sanelee usein valintani ja lukutahdinkin. Kaksi uutuutta saa kerrallaan viikkolainaan, joten niiden kimppuun on heti käytävä. Leena Lehtolaisen uusin dekkari ja Maeve Bincyn kirja Hopeahäät tuli sieltä nyt mukaan. Hopeahään teemoittelu, taaksepäin elämää katsominen sopi hyvin eilisen kihlapäivämme ajatuksiin. Binchyn kirja oli rakenteeltaan jäntevä: 25-vuotishääpäivää lähestyttiin perheen lasten ja muiden lähellä olevien ihmisten näkökulmista. Jokainen luku oli kuin novelli yhden ihmisen elämästä, tulevaan hopeahääpäiväjuhlaan he olivat saaneet kutsun, mutta osallistuminen ei ollutkaan niin itsestäänselvää. Hopeahääparista itsestään annettiin kuva, että heille oli tärkeää näyttää onnellisen ja menestyvän perheen kulissia, vaikka kaikki ei olisi lainkaan sitä miltä näyttää. Ja miten siihen kulissin pystyssä pitämiseen itse kukin reagoi? Traagisia ja uskomattomiakin tapahtumia sisältäviä ihmiskohtaloita kirjailija onnistui vyöryttämään niin että tarina tuntui silti uskottavalta ja henkilöiden kohtaloita yhteen nivoen. Dekkarimainen tunnelma kehkeytyi lukiessa, mitä lähemmäksi odotettua hopeahääpäivää tultiin, sitä selvemmältä näytti ettei edessä ollut kuin suuri välienselvittely, katastrofin ainekset leijuivat ilmassa. En halua pilata kenenkään lukukokemusta, mutta lupaan lopun yllättävän. Ja antavan toivoa, kulissit rakentuvat joskus enemmän vain ajatuksissa kuin todellisuudessa, eikä mikään elämän ajankohta ole liian myöhäinen toteuttamaan rehellisesti sitä mitä itse todella haluaa piittaamatta siitä, miltä se saattaa sivustakatsojan silmissä näyttää. Toisen silmissä vähän voi olla itselle paljon. Ja ihan kaikkia asioita ei ehkä olekaan tarpeen revitellä auki, vaikeneminenkin voi olla viisautta. Kirja herätti kiinnostuksen tämän kirjoittajan muihinkin teoksiin, joita yritän saalistaa seuraavalla kirjastokäynnillä. Ellei uutuushylly ehdi ensin.
Pyhäinpäivän tv-ohjelmista löytyi kovin monta syöpää käsittelevää. FST:llä tuli dokumennti Memento mori - me kaikki kuolemme. TV7:lta katselin eilisiltana Psalmin 23 mukaan syöpää sairastaville tehtyä kaunista ja rohkaisevaa Israelissa kuvattua ohjelmaa. Inhimillisessä tekijässäkin käsiteltiin aivokasvaimeen sairastuneiden kohtaloa.
Paljon siis tapahtui. Monenlaista sellaistakin mitä en tähän kirjannut. Pyhäinpäiväkö vai viime viikkojen väsymys ja haikeus sai oloni kuitenkin toivomaan enemmän. Yleensä olen taipuvainen ajattelemaan, että lasi on puoliksi täynnä, mutta nyt olenkin löytänyt itseni tuijottamasta sitä puoliksi tyhjää puolta. Katseen suuntaa täytyy tarkentaa.
