Puoli vuotta jostain ajankohdasta tuppaa tässä elämässä hujahtamaan ohi joskus kovinkin nopeasti. Vasta äsken oli kevät ja nyt jo ollaan syksyssä, mihin se kesä meni? Tällaisia päivittelyjä olen minäkin tainnut lausahdella. Koulun lukuvuodetkin ovat mennä hurahdelleet vauhdilla. Luulin, että se on ikään kuuluva ilmiö, moni muukin samaa virttä tuntui laulavan, päivät kuluvat huomaamatta ohi. Nyt tiedän ettei se liity ikään, vaan aivan muuhun. Nimittäin nyt voin sanoa eläneeni hyvin pitkän ja hitaasti etenevän puolivuotisen. Mikään ei hurahtanut tosiaankaan ohi enkä kaikkea olisi välittänyt huomatakaan.
Tänään on kulunut puoli vuotta leikkauksestani. Silloin 6.3. aamulla minut vietiin jo ennen kahdeksaa leikkaussaliin, sairaalaan minut otettiin uudestaan edellisenä päivänä, jolloin anestesialääkäri tarkisti keuhkojeni kunnon tarpeeksi hyväksi nukutusta varten. Yskä oli edelleen paha, se jäi sitten leikkauspöydälle. Lieneeköhän monia muita, joilta yskä on parantunut leikkauksella? Leikkaukseni kesti monia tunteja, kirurgin osuus yli 4 tuntia. Heräämössä taisin olla kauan, illalla pääsin takaisin omaan huoneeseen, melkoisesti lääkittynä ja letkutettuna. Kipupumppu puudutti keskivartaloa niin etten alkuun tuntenut haavaa. Liikahtelu oli silti hankalaa, 21 hakasta sulki pitkää haavaa keskeltä palleasta kohti kylkeä vyötäisille asti. Se päivä kulki ohitseni hyvin sankassa sumussa, mutta silti en sitä unohda. Hoitajat kävivät ahkerasti luonani ja mieskin istui siinä hetken, näin ainakin muistelen. 1,6 kiloa, munuainen kasvaimineen oli poistettu. Sen muistan etten enää yskinyt. Kasvaimen laatua alkoi patologi tutkia. Kirurgi oli realistisesti kyllä kertonut että moni asia viittasi pahanlaatuiseen, mutta minä toivoin ja rukoilin.
Tänään, puoli vuotta leikkauksen jälkeen, haava on hienosti parantunut. Kävelen, käyn vesijumpassa ja vesijuoksemassa, hitaaseen tahtiin, mutta jaksan ja pystyn, ajan autoa, teen kotitöitä, keventelen, mutta teen sentään. Viime kevääseen nähden olen saanut itseni rapakunnosta kohtalaiseen kuntoon, pääsen liikkeelle. Pallean seutu tuntuu erilaiselta, huomenna tapaan taas lääkärini ja saan kysellä siitäkin. Näitä en kysele: Olisinko parempi, jos syöpä ei olisi levinnyt, jos polvet olisivat terveet, jos hoito olisi tehonnut paremmin, jos ja jos. Parempi olla jossittelematta. Viikot ja kuukaudet tässä välissä ovat olleet pitkiä, paljon odotusta. 6.3. elämäni hidastui, päivät eivät enää olleet ohikiitäviä tuokioita viikossa. Nämä sunnuntai-illat muuttuivat: ennen olin kuin kiipeämässä ison liukumäen portaita ylös, maanantaiaamusta alkoi alamäen lasku, joka päätyi perjantai-illan tömähdykseen. Toisaalta jouduin jatkuvalle vuoristoradalle, josta ei hypätä välillä pois.
On sinänsä ihan positiivista, että jouduin kiireen oravanpyörästä pois. Hitauden maailmaan, jossa päivien kulku on kuin lapsena joskus pitkästyttävää odotusta täynnään. Palaankohan vielä hektiseen arkeen takaisin? Jossain blogissa oli ironinen vinkki ajankulun pysäyttämiseksi: kokeile elää minimituloilla, jopa tilipäivän odotusaika on pitkä! Tuotakin näkökulmaa lähestyn itse kun pitkän sairasloman karu totuus alkaa näkyä tilillä. Tämän päivän teksti, kertomus lesken rovosta, puhutteli nyt kovasti. Pääsin messuun, siinä seuraavalle puolivuotiskaudelle hyvä aloitus.
Eilisen kirjoitukseni kommenteissa on iloinen uutinen ja huikea keskustelu. Muunkinlaisia puolivuotisia on eletty: 13.3. sain kuulla vauvanodotusuutisia, tänään iloitsen viikolla syntyneestä lapsesta. Tämän uuden vauvan isää odotimme myös rankan puolivuotisen, 13.3. 1981 oli hänen isänsä kuolinpäivä ja syyskuun alussa vasta veljenpoikani syntyi. Mikään muu ei meitä lohduttanut silloin enempää kuin tieto syntyvästä, elimme surun ja odotuksen puolivuotisen. Samoin tänä keväänä, tämä vauvanodotusuutinen läpäisi tajuntani valoisana ja toivoa täynnä olevana välähdyksenä siihen muuten lohduttomaan ja mustaan päivään, 13.3. lääkäri kertoi patologin tuloksen: kasvain oli pahanlaatuinen. Päätin elää.
