Kovin moni kertoo joutuneensa esittämään kiveä tai kuusta kouluaikaisessa näytelmässään. Vaikka halu olisi ollut prinsessaksi, enkeliksi tai itse joulupukiksi. Toivottavasti minun oppilaani eivät näitä legendoja jatka, roolijako ja koko esitykset ovat kuitenkin olleet aina niin monen tekijän summa, kaikkia kuitenkin on aina tarvittu.
Erään joulun alla kaikenlaista esiintymistä rakastava poika syttyi uskontotunnilla: tästähän voisi tehdä näytelmän! Minä olen Joosef, tuossa on Maria (jolle kohdistettiin heti kysymys: onhan sulla vauvanukke?) muut tytöt vois olla enkeleitä ja pojat paimenia. Mikäs siinä, suuren innostuksen vallassa esitystä ryhdyttiin puuhaamaan. Pian kävi ilmi, että mielessä kangastelivat suuremmat estradit kuin mitä luokan etuosa tarjosi. Niin että isät ja äiditkin näkisivät! Juuri silloin oli kuitenkin sovittu, että koulun yhteinen joulujuhla pidetään kauneimpien joululaulujen hengessä. Äkkiäpäs yhdet pienet innostuneet ekaluokkalaiset saivat kuitenkin kuvaelmansa Heinillä härkien -laulun mukaan, opettajan avulla. Kun näin tie näyttämön parrasvaloihin oli auki ja harjoitukset päässeet todenteolla vauhtiin, ilmoitti yksi paimeneksi määrätyistä pojista, että hänpä ei haluakaan olla paimen. Hän olisi enkeli. Kaikkinen tykötarpeineen, pitkä valkea mekko, kimaltavat siivet ja kimallusta jouluköynnöksenä vielä tukkaankin. Alkuperäinen ideoija ja esityksen ohjaaja närkästyi hieman moisesta roolituksen murtamisesta, mutta opettajan avustuksella saavutettiin hyvä kompromissi. Ratkaisu osoittautui hyväksi, sillä suurena iltana yksi tai kaksi enkeliä sairastui, joten enkeleiden taivaallinen joukko ei kutistunut kovin pieneksi. Ja tämä kyseinen pieni poikaenkeli hymyili juhlallisen leveästi läpi esityksen. Kotona oli kysynyt äidiltään: olinko minä ihana?
Eilen taas surkeuttani surkutellessa juolahti mieleen, että tämä elämäni näytelmäkin on nyt aivan väärin roolitettu. En minä ole hyvä potilas, eikä perheeni ole lainkaan mielestäni onnistuneita rooleissaan hoitajina, viihdyttäjinä, tarjoilijoina, kodinhoitajina. Toisinpäinhän sen pitäisi olla, minä hoivaisin ja hoitaisin, lahjakkuutta potilaan rooliin löytyy äkkiseltään katsottuna jokaiselta muulta perheenjäseneltä enemmän kuin minulta. Hoitajakin voisi päästä vähemmällä, ainakaan lakanoita ei olisi vaihdettava turhan usein, imurin käyttämistäkin olisi suotava jopa välttää. Pikaruoka olisi mitä mainioin ratkaisu. Miksi siis minä jouduin tähän potilaan rooliin. Olisin vaikka se kuuluisa kivi ennemmin.
Olotila on samanlainen kuin eilen, kurja. Täydellisimmin sen voi kuvailla vain pohojanmaaksi kuten serkkuni Pirkko muistutti kommentissaan: kruppia porottaa lantta lauree. Viemistääki, melekeen hojaannuttaa.
* * *
No nyt kävi niin, että lukaisin tuon Päivän Sanan vasta kirjoitukseni jälkeen. Aihetta kehittelin jo viime yönä unta maanitellessani. Ja mitä siellä sanotaankaan: Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi: että mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, hän sen teille antaisi.
En minä viitsi tuota kirjoittamaani poiskaan pyyhkiä, vaikka sana nyt sanoo, että tämä roolitus on nyt valittu ylemmällä taholla. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Tuntemus on kuitenkin totta.
