Elokuu alkoi sateella ja paisteella yhtäaikaa. Sain aamulla loppuun Tuula-Liina Variksen uusimman kirjan Irma. Alku oli hieman työläs päästä mukaan, episodit erään naisen, Irman, elämässä tuntuivat kovin irrallisilta. Mutta kirjailija taitavasti kokoaa kaiken yhteen ja antaa merkityksiä kaikelle koetulle. Lopussa lapsensa aikuisiksi kasvattanut ja yksin jäänyt Irma kuvaa elämäänsä minua hyvin koskettavilla sanoilla.
"Paksunahkaisena keski-ikäisenä ei voi aavistaakaan, miten ohueksi elämä ihon hioo, lopulta on aivan ihoton, kaikki koskee. Kaikki tulee lähelle, iloa ja onnea tuottavan lähelle, kipeää tekevän, sietämättömän lähelle: oma eletty elämä, siihen kuuluneet ihmiset, ei ole väliä, ovatko ne eläviä vai kuolleita, tärkeimmät ihmissuhteet kehittyvät ja muuttuvat vielä kuoleman jälkeenkin. Mikään, mitä tapahtuu, ei tapahdu ensimmäistä kertaa, muisti seuloo heti esiin jotain vertautuvaa, herättää hetkessä esiin sen pienen tytön, sen myrskyävän murkun, sen läpikotaisin rakastuneen nuoren naisen, sen onneensa pakahtuvan, sen joka hylättiin ja itki. Vanhan mieli on kuin astia, jonka sisältö on koko ajan liikkeessä; heitä sinne jotain ainesta, se osuu heti johonkin, joka on samaa ainesta."
Olen lähempänä keski-ikäistä kuin vanhaa, luullakseni. Mutta siinä jopa oma murkkuni on oikeassa, että juuri tuolla Tuula-Liina Variksen kuvaamalla tavalla omistan jo vanhan mielen. Sairausko tekee myös ihon ohueksi? Minunkin muististani löytyy helposti jotain tämänhetkiseen kokemukseen vertautuvaa. Kun monessa suhteessa joutuu olemaan avuton kuin lapsi, kestämään kipua ja vaivaa, takautumat, kauan sitten unohtuneeksi luullut, nousevat esiin. Äidin syli, lohdutus. Miten pihaan ajettuun uuteen soraan kaaduttuani polvet aukesivat ja miten itku tyyntyi, sain laastarit.
Kielen tyvessä on suuri kipu. Toisen jalan päkiässä on samanlainen. Siinä välissä monta kiloa hyvää lihaa, johon voisi olla tyytyväinen. Vaan ei ole, koko ajan mielessa kaihertaa nuo epäkohdat. Laastaria?