Rukoile ja tee työtä, vanha luostarilause on pyörinyt mielessäni. Olisipa kivaa vain levätä, mietiskellä, meditoida, lukea ja rukoilla, jatkaa kotioloissa luostarin henkeä. Mutta oli siellä se toinenkin puoli; ei vain hiljennytty, päivän työt tuli myös tehtyä. Rukoilun lisäksi kun pitäisi jaksaa siis kotonakin tehdä jotain näkyvää, ainakin saada tuo Kelan paperi valmiiksi. Aamulla kyllä tuntui kivalta taas touhuta ihan kotosalla ja kun pari työkaveriakin oli tulossa käymään niin moni asia hoitui, tiskit koneeseen, matkani aikana kuolleet kukat kompostiin. Vaan se paperin täyttö ei.
Syksyn mittaan ei tuntunut kovin tärkeältä satsata hiuksiin puhtaaksipesua enempää, eilen asiointireissulla tuntui kuitenkin luontevalta ostaa hiusväripullo mukaan ja niinpä aamupäivällä vanhat kulahtaneet raidat ja harmaata tunkeva juurikasvu saivat väistyä sen "oman" tummanruskeani alle. Samalla käytin pitkään kaapin hyllyille unohtuneita kasvojenhoitotuotteita, kuorin hilseilevää ihoa ja laitoin naamionkin. Tämän päivän työni kohdistui siis ihan omaan itseen. Kummasti piristää kun peilikuvakin kohentuu. Voimien oikeasti ollessa heikot, luulen, että näillä keinoin voi niitä kohennella ja saada ne kuitenkin maksimaaliseen käyttötehoonsa. Ettei menisi surkutteluksi tämä oleminen.
Työstä muistutti myös työkavereiden vierailu. On tosi antoisaa nähdä ja saada kokea taas se työelämän mukavin puoli. Ja miten sitä tempautuikaan vilkkaaseen jutteluun mukaan kunnes keuhkojen tilasta muistutti tuo kiusallinen yskäni. Tärkein työkaluni, puheääni, ei toimi. Pitäisi puhua hitaasti ja hiljaisesti vain. Niitäpä ominaisuuksia minuun ei ole asennettukaan, tietää moni. Monin sitein yhä liityn työyhteisööni, hyvin absurdiltakin tuntuu olla nyt täyttämässä tuota työkyvyttömyyseläkehakemusta. Tähänkö työurani loppuu, näin vain? Ora et labora. Rukoilen, mutta mikä sitten on työni?
Työni taitaa olla nyt työstää tämä juttu. Tämä yhden ihmisen elämä. Löytää joka päivästä, jonka saan, sen onni ja siunaus.
