Uskaliaasti ryhdyin leipomaan tekemistäni ruokamokista huolimatta. Sutentin sivuvaikutuksiin kuuluu kämmenten ja jalkapohjien iho-ongelmat ja koska niitä on alkanut iltaisin kihelmöidä, tuntui tärkeältä saada leipoa kun vielä pystyy. Vaikkakin suojakäsineet kädessä. Toivomme kovasti että meillä olisi lakkiaiset tänä keväänä, siksi siis halusin leipoa pakastimeen lusikkaleipiä valmiiksi. Vaikka kummitädit ovat luvanneet leipoa meille, kuuluu mielestäni lusikkaleipien teko minulle. Suvussani ei juhlita ilman niitä.

Uuden toisenlaisen elämäni eka kunnon leipominen onnistui, en mokannut kuin paistamalla ensimmäistä koepellillistä hieman liian kauan. Saatiin sopivaa maistiaissyötävää. Lusikkaleipien teko täytyy siis olla geeneissäni. Erityinen lusikkaleipägeeni kulkee suvussamme, se on testattu lukuisia kertoja, joillakin se esiintyy vahvemmin vain niiden nauttimisen tarpeena, liittynee läheisesti täytekakkukertoimeemme.

Ajoitin leipomisen aamupäivään, koska silloin olen pirteimmilläni. Ja iltapäivällä pääsi nauttimaan lämpimästä ulkoilmasta ja grillauksesta. Tosin sen jälkeen ei voimia enää muihin hommiin jäänyt, vähiin on käynyt jaksamiseni. Sutent väsyttää. Kirjoittelin muutama päivä sitten aloittamaani sairaushistoriaa (sivumerkki Kirjoittajasta) ja muistelin syksyn väsymystä. Nyt olen vieläkin väsyneempi. Toipilas. Se suututtaa kieltämättä välillä aika raastavasti. Lepääminen puuduttaa. Päiväunet joka päivä, päivien rytmi on hyvä toistua samanlaisena. Kerrankin on tärkeää muistaa syödä usein vaikka ei maistuisikaan ja painon lasku on huolestuttava oire.

Vappuna ei ole ollut mitään juhlimistraditiota meillä, mitä olen pitänyt mukavana. On tehty tai oltu tekemättä mitään ilman pakkoja. Nyt huomasin etten saanutkaan valita, oli oltava kotona. Valinnan vapauden menettäminen ahdisti. Tulipahan koettua sairaille tyypillistä juhlapyhäahdistusta. Onneksi on arki taas.