Prologi
Voiko hakkuuaukeaa enää kutsua metsäksi? Tuota, jossa talvisin hiihtelin ylpeänä katsellen metsääni, minun metsääni, silloin kun ei hakkuista vielä mitään tietty: puut olivat hyvässä kasvussa, suorat ja selkeät, kesäisin marjamailla oli mukava käydä, syksyn sienimetsäkin houkutteli myöhäiseen marrasmetsään. Nousi myrsky ja lopulta tuli tuo metsäkone, katkoi loputkin puut kyselemättä. Ajoi mättäiden ja sienipaikkojen yli säälittä. Mikä se nyt on, metsäkö yhä? Minun metsäni? Onko hakkuuaukea enää metsä?
Kuin ylväät vahvat puut olivat elämäni perusosaset kasassa. Työtä sen moninaisine tehtävineen, oikea tiuha metsikkö, vahva mänty toinen toisensa vieressä. Terveys, tuo itsestäänselvyys, kuin tukevina siemenpuina siellä täällä. Toimeentulo, asunto ja perhe, kaikki kohdallaan, kuin hyvin hoidettu talousmetsä, vaivaton kulkea ja suunnistaminen helppoa. Tulevaisuudennäkymät metsässä näyttivät ennustettavilta. Ellei myrskyä tulisi.
Mutta myrsky tuli. Kaatoi rytinällä nuo vahvat puut. Huojumaan jääneet konkelot loivat pitkään vaaroja, kuka osaa, uskaltaa edes mennä niitä koskemaan? Myrskyn jälkeen tyyni liikkumattomuus. Jääkö metsäni joutomaaksi, mihinkään tarpeettomaksi? Katson sitä mikä puuttuu enkä näe muuta.
Minäni on kuin tuo ruhjottu metsä. Pitkä arpi vatsassani kuin metsäkoneen raskas jälki. Ylimääräinen tunkeutuja on poissa, mutta katkoi mennessään tärkeät, olennaisina pitämäni peruspilarit. Kuin vahva mäntymetsä olisi poispyyhitty. Sairaus asuu minussa jatkuvasti, elämääni tuli aivan uudet koordinaatit. Kartta on piirrettävä uudelleen. Tästä myrskystä ei puhuta kevein sanoin. Mutta ilman sitä, ilman hakkuuaukeaa ei olisi löytynyt kirjoitusta. Isojen puiden varjossa varttunutta, syrjään jättämääni.
Myrskyn jälkeen
Löysin karukkokankaaltani kauniin katajan, siellä se oli ollut kaiken aikaa, isojen puitten varjossa. Kas, siellähän on monta pienempääkin kasvamassa, oikea katajarinne kivikkoisessa maassa. Vahvoja, tuoksuvia, entistä kauniimpia nyt kun suurten puiden varjot eivät niitä enää peitä. Kuin uusiin mittoihinsa kasvaneet. Myrsky ei katajaa viota, kenties vahvistaa vain. Miten olin unohtanut katajani, nuo sitkeät selviytyjät, nuo niin moneen tarpeelliset pikku puut? Olinhan aina haaveillut niistä, kerran jopa istutin hienon jalokatajan, metsääni täysin sopimattoman, sitä en alun innostuksen jälkeen jaksanut hoitaakaan. Riensin nyt näiden jo löytämieni luokse, nautin niiden olemassaolosta, pelastuksesta. Tiheistä neulasista, kuin sanojeni tiheikkö, joka kasvoi kaiken tapahtuneen ylle. Huumaannuinkin katajan tuoksusta, uppouduin siihen, kun mitään muuta en havainnut, osannut havaita. Näinhän tein lapsenakin, huudahdin ilosta, katajan vihreä matto olivat sanojeni lauseet. Kun mitään muuta ei ollut, löytyi metsästäni sittenkin kataja. Kirjoittaminen oli mahdollista silloin kun mikään muu ei ollut. Kirjoitin, ja kun en kirjoittanut, ajattelin kirjoittavani. Yli pyyhkäisseen myrskyn ennusmerkit, tapahtumien kulku, niiden syyt ja seuraukset, alkoivat vihdoin hahmottua. Kirjoitin, että näen mitä ajattelin. Pääsin paniikin yli.
Katajikko antoi metsälleni uuden merkityksen, en enää nähnyt sitä hakkuaukeana, mahdollisena joutomaana, virattomana, hyljättynä. Katajan kauneus nousi esiin paljaudessa, tuntui kuin se jopa kasvaisi ja vähitellen muutkin alkoivat nähdä sen kauneuden. Kirjalliset merkintäni kasvoivat polkujen verkostoksi. Jotkut polut ulottuivat sitten suurten kantojen luokse, siellä uskalsin nostaa katseen ylös ja surra menettämiäni puita. Kesän mittaan aukea täyttyi toisenlaisesta kasvusta, terhakoista taimista. Horsmankukkien loisteessa, ylläni aukeava vapaa taivas, tunsin jopa iloa, ilman myrskyä en olisi tätä nähnyt. Kirjoitukseni muodostivat tiheän polkuverkon metsääni, istuttivat villejä taimia pitkin poikin.
Kun on polku, sitä kulkee myös toinen, vieraita jälkiä alkoi näkyä yhä tiheämmin, ystävällisiä, hoitivat taimiani, auttoivat luonaan mukavan polkujen verkoston, peittämään metsäkoneiden karkeat jäljet. Verkosto on niin totta, en tiennyt tällaisesta metsästä mitään aikaisemmin. Oikea network, netti, minun kirjoitusteni kasvualusta. Minun sanani blogissani kohtaavat lukijan ja hänen sanansa. Minun tylsä talousmetsäni on muuttunut toisen todellisuuden metsäksi, jossa kirjoittaminen kasvattaa yhä uudenlaisia puita, polkuja, varpuja, pensaita, kukkasiakin. Ja että tähän metsään voin päästää toisen kulkemaan minun poluilleni, uskallan näyttää katajarinteeni, aarteeni. Voi miten monta hyvää nuotiopaikkaa siellä nyt tiedänkään! Tulilla olen istunut ystävieni kanssa, höyryävät nokipannukahvimukit käsissä. Metsäni kukoistaa, aivan toisenlainen. Joku ehkä näkee pelkän hakkuuraiskion edelleen. Ei arvosta katajikkoa, ei näe tarujen polkuja, sanoilla kasvatettuja rönsyileviä puita, ei uusia alkuja, erimuotoisten lehtien rikkautta.
Tätäkin metsää uhkaa myrsky, tyly tuomio suuren kaavoittajan käsissä. Voi olla, että kaikki pyyhkäistään pois hetkessä. Toivon armovuotta, toistakin, vielä monia. Vakuudekseni otan syöpälääkkeeni kiltisti joka päivä, lepään, kitkuttelen sivuvaikutusten kanssa, ja taistelen etäpesäkkeittä, rumia syöpäsoluja vastaan kaikella tahdonvoimallani. Sanojen voima ei ole voimista vähäisin.
Epilogi
Avasin Erkkolan oven ja kohtasin sankan sanojen viidakon. Huomasin kirjoittajana viipyneeni karun metsäni hakkuuaukeilla pitkään, siellä säilyneistä ja näin löytyneistä katajista hurmaantuneena. Tuli valtava halu jättää katastrofista kertomatta, tuoda esiin vain hennot taimet, uudet löytöretkeni. Minäkuvani ruhjoutui äkillisesti sairastuessani ja uusi on vasta kasvamassa. Siksi epäröin Erkkolan ovella, millainen minä olen kirjoittajana, olenko hakkuuaukea, metsä ilman puita? Vai kannanko mukanani kauniin katajikon sitkeän selviytymisen sanomaa? Onko uusi mahdollisuuksien metsikkö vain sadun haihtuva kupla? Astuin sisään päättäen hakevani vastauksia.