Arjen päivien virta vie eteenpäin kohti tuntematonta. Niinkuin jokaisella, jos rehellisesti ajatellaan. Tuttu arki voi muuttaa muotoaan itse kullakin kovin helposti. Nyt siihen ei tarvita kuin vaikkapa yksi influenssa. Olin niin tuudittautunut tähän omaan arkeeni, rakentanut minulle sopivan tavan kulkea tätä syöpäpolkua, keskittymällä lääkkeeseen ja sen sivuvaikutuksiin, että olin jättänyt ne päävaikutukset ja itse taudin ajattelemisen sivuosaan. Se on kuitenkin siellä mörkönä olemassa, sen karjunta on nyt kuultu. Ja vavistu.
Silti päivä vaihtuu iltaan, tulee yö ja uusi päivä kuten ennenkin. Olen saanut valtavasti tukea täältä blogistani ja muualtakin. Kiitos ystävät! Uusi vaihe koskettaa myös perhettä raskaasti, toivottavasti myös he saavat tuntea samanlaista konkreettista tukea. Eilen yksi sellainen arki-illan lähettiläs saapui isojen tuomisten kera. Arjessa löytyy yhä iloja, tosin niissä on viiltävällä tavalla tunnistettavissa ystävältäni aiemmin saaman ajatuksen tuntu:
Onni on huomaamattoman kapea polku vuorenseinän ja rotkon välillä. Toisella puolella omistamisen varmuus,toisella puolella kipu.
- Anneli Terho: Tänään vedet vapautuvat, muistiinpanoja viidenkympin murroksessa, 1995
Vuorenseinämää ja rotkoa tosiaan on liki, ja polku huomaamattoman kapea, ahdistava. Tuntui ettei ulospääsyä ole. Jo kauan sitten oli minulle tarjottu matkaa ystävän luo. Suunniteltu päivä oli huomenna, mutta niin kapeaksi polkuni näin etten uskaltanut enää ajatella sen toteutumista. Tänään on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että se on mahdollista, luulen että siellä vuorenseinämän ja rotkon välinen polku voi avautua helppokulkuisemmaksi tieksi. Tai ainakin voin pysähtyä lepäämään, polkuni kutsuvaan majataloon.
Matalaan hemoglobiiniin on tänään epopiikki annettu. Olen siis saanut pistoksia joka viikko. Junalla aion matkustaa ja toivon, että viikon takainen sikainfluenssapiikki antaa suojaa, sekä käsidesi. Eilisaamun lumisade ei houkutellut vesijumppareissulle, kun maanantai-illan renkaiden vaihto ei kotivoimin onnistunutkaan. Eikä ehkä houkutellut lähteä pöpöjen armoille muutenkaan. Influenssakin on yksi rotkoni vaanivista vaaroista. Katsokaapa minkälaiset uhrit se on jo saanut. Minun valmiiksi rahisevat keuhkoni eivät ole vahvat. Matkanteko jännittää. Pääsen nettiin sielläkin ja kännykkä kulkee mukana. Palaan ensi viikolla.
Olen lueskellut Martti Lindqvistin kirjaa Näkymättömän paino. Hän pohtii kärsimystä omakohtaisesti ja yleisesti, tuo löytöjään eri ajattelijoilta mm. Simone Weililta ja Owe Wikströmiltä. Weilin ajatusten pohjalta hän kirjoittaa: Monien kokemus on se, että armo näkyy yhtä hyvin pimeyden syvenemisenä kuin valon syttymisenä. Wikströmiltä hän lainaa. "On olemassa epätoivoa, johon täydellinen toivo yhdistyy. Juuri tässä hetkessä syntyy syvä rukous: Herra, armahda minua. Kyrie eleison."
Armoa pimeydessä ja toivoa epätoivossa. "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen, älkää peljätkö."
Huomaamattoman kapealta polulta löytyy taas sija seuraavalle askeleelle.