Aika moni taitaa lukea tätä blogia kuin tarkistaakseen päivän uutiset. Toivon että useampi kokee tämän enemmän henkilökohtaisena kirjeenä minulta. Sellaisena itse näitä pidän. Tänään kyllä minulla on ihan uutiskamaa ja tuon lööpin valintakin oli oma lukunsa.
Tänä aamuna ensimmäiseksi minä siis itkin. Itkin ilosta, helpotuksesta, liikutuksesta. Osaan siis vielä itkeä onnesta. Keskimmäinen läpäisi ylioppilaskirjoitukset! Hilkulla oli. Mutta minä voisin juosta tuonne ulos ja huutaa kaikille: Minun poikani teki sen! Syksyn kirjoituksia varjosti mummin kuolema ja hautajaiset. Keväällä minä sairastuin lukuloman alkumetreillä ja kaksi sairaalaviikkoani ja leikkauksen odotusviikko eivät varmaan siivittäneet parhaaseen lukuvireeseen. Saati se, että patologin vastaus tuli viikonloppuna kun maanantaina alkoivat ne tiiviit kirjoitusviikot.
Luin jonkun psykologin vertauksen, että syöpäsairaudessa nämä huonot uutiset ovat kuin saisit kuulla 3 kuukauden välein talosi palaneen. Helmikuussa kasvaimen löytyminen ja leikkaukseen odotus maaliskuiseen patologin lausuntoon asti olivat kuin yhtä kytevää tulessa makaamista. Poikani siis läpäisi tänä keväänä paljon suuremman kokeen kuin mitä ylioppilaslautakunta ikinä olisi osannut aavistaa. Ja näin valitettavan moni muukin nuori on joutunut kokemaan, elämän kriisit kun eivät kysy muita aikatauluja. Vasta pari viikkoa sitten kuulin, että tässä tapauksessa olisi voinut lähettää kirjoitusten mukana lääkärintodistuksen, että kokelas on juuri saanut järkyttäviä tietoja läheisen terveydentilasta. Näin erään toisen koulun opo patistanut kohtaloverini lasta tekemään. Onneksi läpipääsy tapahtui kuitenkin omin avuin. Nuori itse myös on jaksanut uskoa ja pysynyt positiivisena koko kevään. Näiden ylioppilaskirjoitusten yleisen elämäntaidon kokeesta lapseni saa minulta kirkkaan laudaturin! Siihen ei YTL:llä ole mitään mukisemista.
Juhlitaan? Tottakai! Kuopuskin päättää peruskoulunsa. Pidetään isot ja iloiset juhlat. Minäkin olen selvinnyt tähän asti isoista asioista. Juhlitaan, ystävät, juhlitaan, on kiitollinen mieli.
Pohjanmaalla kotonani oli tapana, että ylioppilasjuhliin kutsuttiin avoimella kutsulla. Tätä tapaa aion noudattaa nyt. Luotan siihen, että linja-autolastillisen vieraita tuovat hieman ilmoittelevat itsestään. Minulla ei ole voimia lähetellä erikseen kutsuja ja laskeskella tulijoita. Jotenkin luotan nyt johonkin suurempaan, kaikki järjestyy. Suku ja ystävät, tulkaa niinkuin ennenkin. Syöpä ei ole vienyt minulta sitä, että edelleen rakastan juhlia.
Etukäteen päätin, että nämä juhlat, jos ovat tullakseen, saavat olla tilanteen mukaan erilaiset aikaisemmista perheemme juhlista. Teemana olkoon inspiraatio ja talkoot. Kummit mm. ovat luvanneet auttaa ja ihan näin tämän blogin välityksellä kutsun teitäkin jatkuviin talkoisiin. Ikkunoita riittää pestäväksi ja puutarhaa rapsutettavaksi ihan jokaiselle, joka ehtii auttaa. Suurin osa lukijoista on opettajia tai muita koulun työntekijöitä (yllätys? - työkaverit, suku, ystävät) ja tiedän miten kiire joka opella on juuri nyt. Siksi en aio pyytää keneltäkään apua ihan suoraan, jottei tulisi lisätaakkaa, eikä vaivautunutta oloa kun joutuu kieltäytymään. Mutta jos joku huomaa että liikenisi hiukan aikaa ja omaa jaksavat kädet (toisin kuin minä) niin otan vastaan leivonnaisia tai siivousapua. Oikeaan aikaan osuva puhelu tai käyntikin saattaa olla hyvin ratkaiseva apu. Ja sen olen päättänyt, että juhlat pidetään vaikka ikkunat sitten jäisivät pesemättä ja voikukat rehottaisivat pihalla ja tarjoilut jäisivät vaatimattomiksi. Ja lupaan että keskityn edelleen omien voimien keräämiseen ja paranemiseen enkä rehki yli rajojeni.
Herkästi verta vuotavalla nenällä ja ripuloivalla mahalla tuo viimeinen lupaus ei tuottane vaikeuksia.
