Katsoin eilen illalla televisiosta elokuvan Meri sisälläni, jonka katsoin teatterissakin vuosi sitten. Elokuva vain parani vanhetessaan. Pidin siitä valtavasti jo ensimmäisellä katselukerralla ja nyt toinen kerta - ja ehkä oma elämäntilanteenikin - avasi uusia ulottuvuuksia. Elokuvassa 28 vuotta neliraajahalvaantuneena ollut mies yrittää aktiivisesti toimiikin eutanasian puolesta, vaikka samanaikaisesti käy ilmi hänen uutta luova monella tapaa rikas elämänsä, jonka tulevaisuuden hän tuntuu realistisesti näkevän. Herkeämättömän intensiivinen ote säilyy koko ajan, elokuva on tekniikaltaan sukua edelliselle kommentoimalleni Postia pappi Jaakobille. Maisemat vain ovat merelliset, Espanjan maalaisseutua.
Ensimmäinen katsomiskokemus avasi ikkunan neliraajahalvaantuneen miehen, Ramonin, sisäiseen maailmaan. Sen jo kertoo elokuvan nimikin, Meri sisälläni, sukellus, joka jäi kesken. Tämä toinen katselukerta sai pohtimaan läheisten osaa. Kun kivi osuu veteen, se synnyttää renkaita ympärilleen laajasti. Tämä elokuva näytti niiden renkaiden väreilyn selkeästi. Talouteen kuuluivat veli vaimoineen ja poikineen sekä vanha isä, joiden kaikkien elämä, halusivat he sitä tai ei, oli sidoksissa vammautuneeseen. Lisäksi talossa kävi joukko ulkopuolisia, joita tämän kohtalo oli koskettanut. Taistelua oikeudesta avustettuun kuolemaan käydään myös julkisuuden kautta ja oikeudessa. Vastaan asettuu veljen ja isän lisäksi neliraajahalvautunut pappi, joka julistaa asiaan perehtymättä ettei Ramon ole saanut läheisiltään riittävästi rakkautta. Pappi loukkaa perhettä syvästi ja kun hän saapuu keskustelemaan paikan päälle, hän löytääkin aivan toisenlaisen miljöön kuin odotti. Hienolla tavalla elokuva tuo esiin vastakkaisia näkemyksiä tekemättä mustavalkoista oikein-väärin-asetelmaa, vaikka esitteleekin niitä, jotka sen mustavalkoisesti näkevät. Päähenkilön ratkaisu on hyvin ymmärrettävä. Samoin sivujuonessa olevan asianajajan toisenlainen ratkaisu. Tässäkin blogissa käyty hoitotahtokeskustelussa polveilleet asiat nousivat elokuvallisesti esiin.
Minä siis katselin erityisesti sivuhenkilöitä, Ramonin lähipiiriä, joiden henkilökuvat oli rakennettu huolella. Samalla peilasin kaikkea omaan elämääni. Samoin nyt oma perheeni on joutunut sopeutumaan, vaikkakaan ei niin radikaalin totaalisesti kuin elokuvassa. Mutta kuitenkin jotain. Kivi osui minuun ja renkaat heiluttavat heitä kovastikin, tahtoivat tai eivät. Me ihmiset olemme sidoksissa toisiimme ja tiiviimmässä tai löyhemmässä vuorovaikutussuhteessa, sitähän tämä blogikin on. Antautumista toisen ajatusten ja kokemusten kosketettavaksi. Voiko itsekkäästi päättää silloin vain omasta puolestaan kun se koskettaa vääjäämättämästi lähipiiriä? Selkeää vastausta ei elokuva esitä, enkä minäkään sitä löydä. Mutta se, että onnettomuudet ja sairaudet koskettavat aina laajemmin kuin vain yhtä yksilöä, tulee voimakkaasti ja selkeästi esiin. Yksilön ratkaisut heijastuvat aina yhteisöönsä. Kivi ei plumpsahda veteen jättämättä niitä laajenevia renkaita.
