Tänä aamuna taas terhennyin aikaisin ja pulahdin vesijumppaamaan uimahallilla jo ennen kahdeksaa. Ihan pienen hetken tuntui mukavan vetävältä kun musiikki meni liikkeiden kanssa samaan tahtiin ja liikkeet taisivat vaatia enemmän koordinointikykyä kuin lihasvoimaa. Vuorokäsillä kosketus kantapäihin jalkoja nostaen eteen ja taakse. Se oli liikunnan ilon pilkahdus. Muun ajan tunsin puurtavani rankkaa työtä, vaikka ainakin naapuriani hitaammin ja kevyemmin. Ajatuksiin tulivat hakematta ne lukuisat lapset, joita ei jumppatunnilla huvita oikein mikään, helposti koskee ja sattuu mitä kummallisimpiin paikkoihinkin. Opettajana ja omasta kokemuksesta olen uskonut siihen, että kunhan saan lapsen houkuteltua vain liikkumaan niin kyllä se liikunnan ilo tulee itsestään. Itsekin kyllä olen aina ollut hitaasti syttyvää sorttia, jokaisen lenkin alkutaival on tuskainen, mutta vauhtiin päästyä kaikki helpottaa.  Nyt sitä helpotuksen ja hyvän olon tunnetta jään itse kaipaamaan. Miltä sitten tuntuu? No, hakatulta...

Järkisyillä saan perusteltua itselleni, että on syytä olla tyytyväinen tähän eikä kunto kohoa ilman vaivannäköä. Ja parempaa kuntoa tulen joka tapauksessa tarvitsemaan, tuli mitä tuli. Viime viikolla vesijuoksua kokeillessani psyykkasin itseäni, että jaksaahan nekin treenata, jotka opettelevat uudestaan kävelemään, jalkaa toisen eteen vain, hopihopi. Vesi kuitenkin on polvilleni paras elementti, eilen käytin julkisia kulkuveuvoja, jotka eivät todellakaan ole mitään ovelta ovelle -palvelua. Ratikkaan vaihto stadionin kohdalla sai senkin välin tuntumaan urheilusuoritukselta ja polvet kipuilivat koko illan.

Liikunta antaa muuta ajateltavaa, se onneksi toimii. Ei siellä vedessä sohiessaan jaksa aktiivisesti enää pelätä tulevia tutkimuksia ja tuntuu toimivan myös näin jälkivaikutuksenakin. Tietysti nyt kuulostelee näitä kehon tuntemuksia taas oletettuina viesteinä etäpesäkkeistä, mutta ne voi kuitata myös lihaskivuiksi.

Sain eilisestä hurjasti energiaa antavia tsemppausviestejä, kiitos niistä. Niinpä en kotiin palattuani voinut jäädä vellomaan itsesääliin ja ne luettuani nukahdin mukaville päiväunille, aamuiset keskeytyivät jo keskimmäisen töihinlähdön kuulosteluun. Meillä kun vanhemmat ovat valinneet näin tyhmät ammatit, joista nuoriso ei automaattisesti  saa suhteilla töitä, on esikoinen sitten ottanut tämän tienaukaisijan roolin. Ensin kesätyöhön rantakioskilla, nyt sitten postiin kulki keskimmäisenkin tie. Postissa suhtaudutaan ymmärtäväisesti myös yo-arvosanojen korotusaikeisiin ja niinpä tänään on ainakin yksi postipoika piipahtanut kielen kuuntelussa kesken kaiken.

Mutta on tässä koko viikossa urheilusuorituksen makua. Nyt jaksaa, jaksaa maanantaihin asti.