Viimeinen päivä 50-vuotiaana, tästä elämäni vuodesta ei nyt monia mukavia muistoja jäänyt, onneksi sentään joitakin. Parhaimmat niistä liittyvät ystävien tapaamisiin - vaikkapa juuri silloin vuosi sitten, kun vastaanotimme tätä uutta vuosikymmentä onneksi tietämättä mitä se sitten mukanaan tuo. Viikonloppuna juhlimiset supistuivat sunnuntain kahvitteluihin, kun en jaksanut erityisemmin soitella ketään ja ehkä täällä blogikutsukin jäi hieman piiloon. Hyvä niin, sillä lauantaina vointi oli kurja. Siitä oloni on onneksi kohentunut ja huomenna aion jaksaa kaupungille kahvittelemaan vanhojen ja muutaman aivan uuden ystävän kanssa. Jos joku matti (tai maija)myöhäinen haluaa mukaan: sähköpostiosoitteeni on tuossa vieressä, paikka ja aika selkenevät kysymällä. Luen postini vielä huomisaamunakin ja tapaaminen on iltapäivällä, joten ehtii kyllä.
***
LISÄYS ILLALLA klo 20.00 tähän väliin: Elisa teki meille karmean liittymislahjan ja katkaisi koko yhteytemme kun vain palvelimen piti vaihtua. Olen nyt mieheni työpaikalla kirjoittelemassa ja ajastan suunnittelemani postauksen huomisaamuksi. Mutta en siis pääse lukemaan sähköpostejani aamulla. Tämänpäiväiset luin. Mutta voin käydä iltaisin täällä. Et siis saa kuin kännykällä minuun yhteyden. (Ellei Elisa anna minulle yllätyslahjaa)
***
Tiistaiseen tapaan olen käynyt vesijumpassa aamutuimiin. Kovin hitaasti kunto nousee, ehkä se on edistystä ettei jumppa enää tunnu kokoaikaiselta kidutukselta...? Koiran kanssa teen pienempää tai isompaa lenkkiä jo niin usein, että koira ehdottelee mukaanlähtöä joka kerta kun vedän takkia ylleni. Kävelykuntokin on muuttunut sellaiseksi etten joka hetki tunnustele oloani - tai sitten se on tämä syksyn värien ilotulitus, joka saa minut unohtamaan kipuni.
Eilen keskimmäisen viime vuosien iso tavoite toteutui. Tavoite, jonka eteen on tehty töitä, kerätty rahaa, käyty ajokoulua, hankittu kortti, taivuteltu vastahankaista äitiä, loppuvaiheessa käyty melkoinen paperisota että kaverin pyörä siirtyi omistukseen. Talossa oli illalla onnellinen mies, moottoripyörän omistaja. Yksi projekti oli valmis ja maailman tiet odottavat kulkijaansa. Äidin huolestuneita visioita (ja toivetta että lumi tulisi pian ja projekti olisi hautautunut ensi kevääseen) vastaan loistaa paljon suurempana nuoren usko ja luottamus itseensä ja tahto nousta siivilleen. Tässä tapauksessa pyörien päälle. Kateellisenakin katson moista elämänvoimaa, kun tämän vuoden tapahtumat ovat vetäneet oman tilini miinukselle. Nuoren miehen varastot tuntuvat olevan kukkuroillaan. Niinkuin pitääkin.
Minä menen ottamaan huikkaa, tarpeeseen. Puudute tuo helpotuksen, onneksi en ole ihan niin riippuvainen kuin viikonloppuna, pahin haavauma on vähän parantunut tai olen oppinut varomaan poskea. Toivonko minä uusia teitä pyörien alle, seikkailua ja jännitystä uudelle ikävuodelleni? No en, toivon pääseväni kulkemaan edes entisiä tuttuja polkuja. Opettajien päivä taas muistuttaa työstänikin, sinne on ikävä.
