Tänään päivässä sitten on paljonkin vikaa: sataa, Hesari ei tullut, perheessä kiistaa heti aamusta, olen huono äiti ja vaimo, pitäisi siivota, että sitten siivooja mahtuisi siivoomaan, sateenvarjoa ei löydy mistään, kukaan ei ole tehnyt sitä mitä piti, hengästyn heti kun kiipeän yläkertaan, perheenjäsenten kesken ei sopuisia sanoja, nyt en heitä tässä jaksaisi yhtäkään, polvia särkee, närästää, väsyttää, suututtaa ja sitten on vielä tämä syöpäkin. Istun tähän koneelle etten sanoisi ja tekisi sellaista mitä katuisin.

Katsoin eilen Yle-teemalta ohjelman rintasyövän hoidosta, sinänsä mielenkiintoista nähdä millainen se kuuluisa imusolmuke sitten oikein on ja miten ne patologit niitä kaikkia näytteitään tutkii. Mutta kun hoidot kuitattiin nopeasti yhtenä ohimenevänä vaiheena matkalla kohti pitkää loppuelämää niin oman syöpäni kroonisuus alkoi tuntua epäoikeudenmukaiselta. Jos syöpä piti tulla, miksi juuri tämä ja näin?

Tällaista on vuoristorata. Eilen oli hyvä ja levollinen mieli, tapasin ystäviä ja huolia jaettiin, kuorma oli kevyt kantaa. Missä ovat ne voimat nyt?  Alamäen jälkeen tulikin yllättäen ylämäki. Joku ihmetteli miten tyynesti otan kaiken vastaan: se ei todellakaan ole totta. Jo pienikin vastoinkäyminen saa suuremmat mittasuhteet kuin ansaitsisi. Joku mainitsi että minulla on kyky iloita pienestä - sen kääntöpuolena on kyky myös joutua raiteiltaan pienestä, saati sitten isommasta.

Grrrr. Olen ärissyt.