Sunnuntai

Lähdimme matkaan sunnuntaina 21.6. koleasta juhannussäästä hieman lämpimämpään. Se olikin viimeinen päivä, kun takkia tarvittiin. Lennon jälkeen junalla kulkeminen vaihtoineen ja odotteluineen oli rankempaa kuin olin kuvitellut. Saksalaisilla asemilla ei penkkejä ole, he eivät istu lepäämään asemillaan ja sitäpaitsi kävelevätkin vauhdikkaasti. Ja mieheni toki hoiti kantamiset, suunnistukset, lipun ostot, oikeastaan kaiken. Minun tehtäväni oli vain pysyä perässä. Kun taksi viimein kaartoi Cellen Inter City -hotellin pihaan, huokaisin tyytyväisenä. Varsinkin sitten kun sain käydä pitkälleni pehmeälle vuoteelle. Matkakuntoni oli huonompi kuin olin ennakoinut. Onneksi lepo auttoi ja pääsimme tutustumaan uusin voimin hotellin vieressä aukeavan vanhankaupungin kujille. Matkanteon vaivat unohtuivat ja kaupunki tuntui hurmaavalta. Terasseilla istui iltaa viettäjiä, paikallisia asukkaita ja turistejakin, rattoisa puheensorina kaikui kivisissä seinissä.

Maanantai

Maanantain ohjelman oli mieheni jo sopinut Suomesta käsin. Heti aamiaisen jälkeen lähdimme bussilla kohti Hermannsburgia, jossa mieheni yhteistyökoulu sijaitsee. Bussi kierteli esikaupunkialueita ja puutarhoihin oli mukava kurkistella. Tulomme oli yllätys eläkkeelle jäävälle apulaisrehtorille, josta on tullut perheemmekin hyvä ystävä vuosien mittaan. Yhteistyökouluihin oli määrä ottaa Skype-kontakti eläkkeellelähdön yhtenä ohjelmanumerona. Kuinka ollakaan, Suomen yhteys takkuili - sen sijaan astuimme me ovesta sisään! Luokka ei ollutkaan mikään pieni tietokoneluokka vaan iso auditorio täynnä meille taputtavia ihmisiä. Yllätys onnistui täydellisesti ja juhlakalu ilahtui kovasti. Lahjan anto ja mieheni puhe videoitiinkin. Osallistuimme sen jälkeen muuhun juhlahulinaan. Koululla oli meneillään mielenkiintoinen musiikkipäivä, eri luokissa esiteltiin valitun teeman mukaisesti erilaisia musiikkityylejä hiphopista klassiseen, heavystä teknoon - hyvä idea ihan omaankin kouluun vietäväksi. Eläkkeellelähtijän juhlallisuuksiin kuului hieno Eurooppakoulu-taulun paljastus oppilaiden torvisoittokunnan esitysten kanssa. Comenius- ja muut projektit oli hienosti esitelty ja sijoiteltu yhteydet kartalle eri puolille Eurooppaa, meidän Tuusulamme siellä edustu Suomea. Ja komeilipa mieheni kuvakin siellä. Koulun ruokala oli ideoitu suomalaisen mallin mukaan ja sielläkin paljastettiin kunniataulu alueen parhaimmasta kouluruokalasta sekä oppilaiden tekemä hauska videopätkä ruokalastaan. Jopa muuten keittiön emäntä muisti mieheni, hän kuten moni muukin tuli tervehtimään. Kiva oli minunkin nähdä mieheni työstä tätäkin puolta.

Meidät kutsuttiin apulaisrehtorin kotiin syömään, olemme perheenäkin vierailleet heillä vuosia sitten. Rouvan tapaaminen oli sydämellistä. Mukana oli myös yksi kauempaa Saksasta tullut opettajien kouluttaja, eräänlainen ohjaava opettaja, joka oli Comenius-projektista myös miehelleni tuttu. Lounaan aikana huomasin, että sen päivän annokseni saksan kuullun ymmärtämistä oli tullut täyteen. Puhe alkoi sorista ympärilläni ja ajatus hotellihuoneen päiväunista houkutteli. Saimme kyydin takaisin ja kaipaamani lepo toteutui. Illalla ehdimme taas kaupunkia koluamaan.

Tiistai

Tiistai oli Celle-päivä. Aamiaisen söimme kadunvarren terasilla auringon jo lämmittäessä. Turisteina kolusimme pari museota, varsinkin modernin taiteen museo oli miellyttävä yllätys. Linnassa olimme jo käyneet aikaisemmin ja mieheni useammankin kerran, joten jätimme ne portaikot ja lukemattomat salien läpikävelemiset väliin. Jalkoja oli ihana lepuuttaa Müller-autojunalla, joka teki hyvän esittelykierroksen aurinkoisessa kaupungissa. Jopa mieheni näki sellaista uutta, mitä ei aikaisemmin ollut nähnyt. Jalkoja lepuuteltiin muutenkin vähän väliä puistojen ja kahviloiden penkeillä. Ruokailtiin pitkästi ja jälkiruoka haettiinkin seuraavasta ravintolasta tai Eiscafesta. Iltapäivällä shoppailtiin tuliaisia ja löysin ja jaksoin sovitella itsellenikin vaatteita. Tämän blogin aikana mikään shoppailu ei ole kovin houkuttanut, päinvastoin, ajatuskin ahtaista sovituskopeista on ahdistanut. No, yhtä väsyttävää se oli nytkin ja iltapäivälepo oli tarpeen, vaikka ulkona koreili ihana aurinkoinen kesäpäivä.

Illalla tapasimme tämän yllätysvierailun järjestäjän rouvineen. He veivät meidät syömään ihan hotellimme lähelle kauniiseen joenrantaravintolaan ja ruoan jälkeen näyttivät hienon kävelysillan joen yli. He kertoivat ja näyttivät paljon sellaista mitä ei turistina olisi hoksannutkaan. Kuten mahtavan viinikellarinkin vanhasta kaupungista. Minun suussani vain makeinkin viini maistuu nykyään pilaantuneelta. Enää en aio kokeilla, kohteliaasti siemailin juomaani kuitenkin. Mies kun vakuutti ettei se ole pahaa. Sellainen juominen ei kyllä auttanut kielenkantojani yhtään ja aktiivisen kuuntelijankin rooli alkoi rasittamaan. Ihana kun hotelli oli lähellä. Ja että matkaseurani kanssa sai puhua ihan vain suomea, vaikka se tuota saksaakin vauhdikkaasti suolsi.

Keskiviikko

Keskiviikko oli kuuma päivä. Matkustimme junalla Hannoveriin, edellisiltana saimme hyviä vinkkejä mitä siellä tehdä. Sprengel-museossa oli kuuluisa modernin ajan taiteen kokelma ja kohuttu näyttely menossa. Sinne siis. Siellä näimme mm. Picasson, Kleen, Chagallin, Kandinskyn töitä museon kokoelmista ja upean tämän kesän Marc, Macke und Delaynay näyttelyn. Murtuvan maailman kauneus. Pian satavuotiaat työt olivat vaikuttavia, niistä ehkä enemmän myöhemmin. Museokierros, vaikkakin nopea ja hieman oiottu, väsytti jalkani ja lounaspaikaksi löytyi kävelymatkan päästä vanhan ja valtavan raatihuoneen terassi, jossa söimme huikeimman ateriamme. Aurinkovarjo oli tarpeen, aurinko helotti jo kuumasti, edessä aukesi vihreä puisto auringonottajineen. Parsa ja hollandaisekastike olivat täydellisiä, palvelu ystävällistä. Silloin olotila pakottavista jaloista huolimatta oli onnellinen.

Iltapäivällä oli hyvä palata levähtämään hotellille. Illaksi olimme taas saaneet kutsun, eläkkeellelähtijä vaimoineen vei meidät vuorostaan syömään kaupungin ulkopuolelle, vanhan kanavan rannalle. Ravintolakin oli nimetty paikan mukaan, Alte Kanal. Siellä istuimme valtavan lehmuksen alla ulkosalla. Viralliset lähtöjuhlat olivat olleet päivällä ja saimme kuulla sieltä ja perheen monenlaisia kuulumisia. Eläkeläinen aikoo kuitenkin jatkaa kansainvälisissä projekteissa ja jo elokuun lopussa nähdään taas Suomessa. Vaikka tapaankin miehen elokuussa, niin rouvan kanssa hyvästelimme kyyneleitä pidätellen. Siinä ei sanoja tarvittu millään kielellä. Alles gute.

Torstai

Torstaina aamu oli ankea, kuten yökin. Eikä vain lähtöpäivän vuoksi vaan myllertävän vatsani. Onneksi vasta nyt. Oli melko hutera olo lähteä ja sitäkin lykkäsimme myöhäisemmälle junalle. Ripulilääke kuitenkin toimi ja pieni aamiainen pysyi sisällä. Siispä toteutimme viimeisen päivän suunnitelmaa pistäytyä Hampuriin kaupungille ennen koneen lähtöä. Shoppailu ei kuitenkaan innostanut, kävimme kirkossa, pällistelemässä raatihuonetta ja toria, syömässä ja viimeisillä kakkukahveilla ennen kentälle menoa. Jalkani olivat jo ihan hyytelöä eikä kävely olisi sujunut ellei vieressä olisi ollut tuttu käsivarsi mihin tukeutua. Hampurin asemalla ei edellleenkään löytynyt kaipaamiani penkkejä. Kyynärsauvoja ja pyörätuoleja havaitsin sen sijaan monta - vai kaipasinko itse helpotusta, jota ne olisivat minullekin tuoneet? Lentokentällä miehen aika kului hienosti kuten aina lentokonebongarilta odottaa sopiikin, minun seuranani oli kirja. Nostin jalatkin penkille ja uppouduin lukemiseen, kävi se päivälevosta ja kivistävät polvet ja jalkojen alkavat rakot unohtuivat.

Illalla kotiinpaluun kaoottisuutta. Oksensinkin.

Perjantaina

Perjantaina sai siis herätä omassa sängyssä ja kotiinpaluu alkoi maistua mukavalta. Siivoojamme oli tulossa puolilta päivin ja niinpä kerrankin tavaroiden purkaminen ja pyykinpesut alkoivat sutjakasti. Kun illalla talo oli siivottu ja järjestyksessä, aurinkokin paistoi lämpimästi, alkoi matkan vaivat unohtua ja kaikki hyvät muistot nousta mieleen. Kannatti lähteä ja kokea sekä kokeilla.

Nyt lauantaina kirjoittelen hanskat kädessä. Sormissa on kipeitä pahkuroita runsaasti, niitä alkoi nousta perjantain aikana, nyt kenties enemmän kuin lakkiaisten aikaan. Ei siis auta sekään, että käsiä ei kotitöillä rasita ja rasvaus on ollut ahkeraa. Viimeinen viikko lääkettä ennen seuraavaa taukoa on alkanut. Ensi torstaina saan lopettaa lääkkeen viikoksi ja sormet sekä suu pääsevät paranemaan. Ja verenpaineet tasoittumaan. Matka siis ajoittui oivallisesti juuri ennen kuin sivuvaikutukset pahenivat. Polvetkin ovat nyt saaneet lepäillä. Matka kertoi oman vietinsä kunnostani: en jaksa olla jalkojeni päällä kovin pitkään, sellaista sitkeyttä, joka jaksaa pinnistää vielä vähän väsyneenäkin, ei löytynytkään. Syömisiä ja juomisia on harkittava tarkkaan, mieluummin vähän ja usein kuin paljon ja harvoin. Väsymys on jatkuva seuralaiseni ja keskittymiskyky on alentunut. Kieliä en jaksanut puhua, en edes kuunnella niin kuten ennen. Etukäteen kuvittelin selviäväni hivenen paremmin, vaikka luulin realistisesti arvioivani kuntoani. Mutta silti: ympäristönvaihdos teki hyvää ja nyt kotonaollessa en ainakaan haikaile, että kunpa pääsisi jonnekin vaan olen tosi tyytyväinen kotona olemiseen. Muistoja ja kokemuksia on paljon, kameran valitettavasti unohdimme, tässä kertomuksessani jätin jopa paljon asioita mainitsematta. Muisteltavaa riittää. Hyvän matkan tunnusmerkki.