Leikkaushaavan hakaset poistetaan huomenna, toivottavasti haavakipukin alkaa hellittää. Olen melko heikossa kunnossa, päivät menee lepäillessä. Suihkussa käynti on jo huippusuoritus. Lääkkeiden myötä sain leikkauksen jälkeen hirvittävän ummetuksen. Ruokahaluttomuus vaivaa edelleen. Paino on alemmissa samoissa lukemissa, vatsa on silti tosi turvonneen oloinen.

 

18.3.

Tämä päivä on ollut kyllä pohjanoteeraus. Ilmeisesti aamun reissu hakasten poistoon oli liian rankka, sen jälkeen kipuilin pitkälle iltaan asti. Päiväunistakaan ei nyt tullut mitään eikä OG:n toivottamia mukavia lukemisia ja tv-ohjelmia oikein löydy. Kummasti muuten monessa ohjelmassa sairastellaan. Kun hetkeksi haen helpotusta sairastamisen mukanaan tuomaan ajatuskierteeseen telkkarista niin en todellakaan halua kenenkään muun sairastamista seurata viihteekseni. Jopa niin harmittomalta tuntuva ohjelma kuin "Anna ystävämme" on sisältänyt kovin veristä aikaa, katsoin silti.

Olisi aika iltalääkkeen ja pistämisen...

 

19.3.

Tänään paljon parempi päivä. Eilinen oli vain fyysisesti jo niin rankka kun piti pukea kunnolla ja lähteä kotoa pois. Ja varmaan jännitin leikattua vatsaani niin paljon, että kipu säteili sitten koko päivän.
Kaappiin jääneistä nutrileteistä  mietin että saisinko niistä hyvän ravintolisän kun joinakin päivinä ravinnonsaanti jää tosi vähään: puolikas leipää, 1 dl jogurttia, omenalohkoja, 2 dl mustikkakeittoa ei ehkä ole toipilalle riitävä. Tämä ruokahaluttomuus on kummallinen asia, en tietääkseni syö mitään sellaista lääkettä, joka sitä aiheuttaisi, vain toimenpiteet vatsan alueella selittävät sitä. Ja ummetus. Onneksi ystäväni vinkkasi luontaistuotekaupan kuituisista hedelmäkuutioista ja sain avun ummetukseenkin, joka on vaivannut leikkauksesta asti, siis melkein kaksi viikkoa.

Levon ja helpotuksen päivä siis. Keskimmäisen lapseni seurassa, olen niin pahoillani kun hänen yo-kirjoituksensa menevät nyt tämän sairastamiseni varjossa. Pelkään, että hän ei yllä parhaimpaansa. Huomenna matematiikka, sitten vielä saksa.
Huomenna saan vieraan heti aamusta, yksi ystävä tulee tekemään ruokaa. Vieraita on käynyt kuten täällä kotona kuten meilein ja tekstarein, kukkasia olen saanut paljon. Olen tyytyväinen siihen, että julkistin sairauteni esim. työpaikalla, monet ovat tukeneet minua erilaisin viestein. Jopa esimies kävi tuomassa kukkia ja suklaata.

21.3.

Henkistä puolta en kyllä jaksa enkä ehdi paljon pohtia, fyysinen kunto on niin heikko, että paljon voimia ja aikaakin kuluu yksinkertaisesti itsensä hoitamiseen. Suihkussa käynti pukeutumisineen on iso ponnistus jne. Syön luontaistuotekaupan nestemäistä rautavalmistetta joten toivon sen pian antavan voimia. Ilmeisesti minulla on edelleen anemia, leikkauksen jälkeen hemoglobiini oli vain 87, sain punasoluja ja se oli sairaalasta lähtiessä 108. Tuoremehua olen litkinyt vähän väliä heikkoon oloon. Verenpaineet yllättivät sairaalassa, vuosiin en ole saanut alhaisia verenpainelukemia. Nuo nyt saadut varmaan kompensoivat kaikki ne huolestuttavan korkeat...?

Paino oli tänään ilahduttavasti ihan sama kuin eilen. Hassua ikuisen laihduttajan ilahtua tällaisesta ettei paino alene, mutta niin se vain on. Kehoni on niin toiminut oudolla tavalla nyt sairastaessani että tällainenkin askela kohti normaaliutta on tervetullut. Hutera olo ei nimittäin ole niitä mukavimpia tuntemuksia, pelottaa olla yksin kotona jne.

Eilen sain tervetulleita vieraita, ensin vanhan ystävän, sitten vielä työkaverin. Innoissani istuskelin ja rupattelin. Vaikka vieraat tekivät ruokaa ja keittivät kahvit ja toteuttivat pienimmätkin toiveeni, en itse tajunnut käydä pitkäkseni vaan istuskelin useamman tunnin. Iltapäivällä olinkin sitten hyvin uupunut, istumisesta ja puhumisesta. Niin että se tv-klisee " vain 10 minuuttia potilaan luona" on hyvin perusteltu. Minun kohdallani yksi tunti voisi olla sopiva. Tykkään vain niin puhua, etten raaskisi lopettaa alkuunsa hyviä - välillä nyt kovin kipeitäkin mutta hyvää tekeviä - juttuja.

Nyt tämä istuminen saa riittää. Yritän asettua sängylle lukemaan. Minä ja tyynyni, olen kehittänyt optimaaliset tyynytuet niihin muutamaan asentoon, joissa voin olla, varsinkin nukkumiseen. Voikaa te hyvin!

 

24.3.

Täällä meno samanlaista hiljaiseloa. Pientä edistystäkin: nukuin ekan yön ilman että otin keskellä yötä särkylääkkeitä. Sairaalassa saatoin saada jopa kahdesti yössä jotain särkyyn, ja täällä kotona kun olen heräillyt en ole kovin kauaa odotellut vaan ottanut kipulääkkeen melko nopeasti (jos vaan on ollut useampi tunti edellisestä). Viime yönä sitten heräsin hieman liian aikaisin että päätin odottaa ja nukahdin sitten ilman mitään.

***

Edellinen keskeytyi kun sain postin. Ja millaisen postin! Lääkärinlausunnon leikkauksestani ja toisen kirjeen kutsuna syöpätautien klinikalle pääsiäisen jälkeen. Ei niitä ihan kuten mitä tahansa kirjettä tullut luettua. Ja sitten piti viettää tovi netissä että kaikki lääketieteelliset termit avautui. Tuleva konkretisoitui ja tuli paljon lähemmäksi.

 

25.3.

Minäkin tein lenkin! Auringonpaiste houkutteli kurkistamaan ulos ja niinpä rohkaistuin hakemaan postin. Pienin varovaisin askelin etenin ja tunsin itseni voittajaksi postilaatikolla. Aurinko paistoi, elämä hymyili. Paluumatka olikin rankempi, kuistin portaat (kaikki 4) tuntuivat korkeammilta ja enemmältä kuin muistinkaan. Mutta minä tein sen, kävin ulkona!

Mutta kun työkaveri kysyi, olenko todella tulossa siihen teatterireissuun, johon tammikuussa ilmoittauduin, oli vastaus selvä. En jaksa. Jo ensi perjantaina.

Paino oli aamulla laskusuunnassa sittenkin. Ystäväni tuli ja vaihtoi jouluverhot(!) pois. Minä kannoin 5 pientä paavalinkukkaruukkua paikoilleen keittiön ikkunalle ja uuvahdin täysin, vatsa tuntui ihan kramppaavan moisesta ponnistelusta. Ainakin ystävälle tuli demonstroitua miten tarpeellinen apu oli.

Jaksamista minäkin kovasti pohdin, vaikka lomaa on 4 viikkoa jäljellä, pelottaa kuntoudunko kylliksi. Silmäilin ihan työposteja (maileja) tänään ja kovin moni asia tuntui kaukaiselta tai sitten suorastaan liian vaativalta. Pitkä poissaolo tulee tuntumaan töihin paluussakin, ei sitä ihan noin vain hypätä kelkkaan takaisin ja anneta mennä. Vaan alkuun tulee asioiden ja töiden ryöppy, josta olisi heti selvittävä. Täytyy sitten tarkkaan miettiä sairasloman jatkamisen tarvetta.

Hännänheilutusenergiaa olisi täällä runsaasti!

28.3. Huomenta taas täältä!

Olen pohtinut, että keuhkokuumeeni ennen leikkausta taitaa olla myös yksi syy hitaaseen paranemiseen: väsyttää edelleen. Kuurit ja kuume veivät voimat totaalisesti ja kai se tulehdusarvojen nousu sitten kertoo aika paljon elimistön tilasta.  Lepäillä nyt kunnolla ja antaa perheen passata (ei niin helppoa useamman päivän jälkeen, puhuu kokemuksen syvä rintaääni).

Monet uskolliset ystävän ovat muistaneet! Jokainen pienikin viesti on ollut kuin oikea ystävän halaus, sanat eivät oikein riitä kiittämään. Kiitos jokaiselle!

Painoni on jämähtänyt samoihin lukemiin. Ja ensimmäisen kerran aloin hieman harmistuneena katsella lukemaa, kuinka kiva olisikaan näin kätevästi laihtua?! Mutta oikeasti painoni on pudonnut nopeasti 8 kiloa tämän taudin aikana, joten yritän syödä jotain. Syöminen on kuitenkin muuttunut luonteeltaan enemmän lääkkeen ottamiseksi kuin joksikin houkuttavaksi nautinnoksi. Olen jo oppinut ottamaan minimaalisen pieniä annoksia lautaselleni. Eilen sitten koettiin sekin ihme, että otin lisää ruokaa, jauhelihamureketta. Mutta niinpä sitten kävi ettei santsiannos huvennutkaan vaan loput jäi lautaselle. Vatsani tuntuu kaikenkaikkiaan omituiselle, ei vain haavan alueelta. Monesti olen muistellut raskausaikoja, pahoinvointeineen kaikkineen tämä tila muistuttaa niitä aikoja kovin. Vatsa on hieman turvonnut, vaikka onkin pienentynyt paljon. Suolistossa on ilmaa ja jumitusta, "toimituspäivät" ovat suurta juhlaa. Ilmeisesti leikkauksessa on joitakin hermoja vioittunut, koska vatsassa on kummallisesti melkein tunnottomia tai pisteleviä alueita, - siis kuin vauva venyttelisi vatsanahkaa! Tai ehkä sittenkin paremmin vertauskuvana voisi olla synnytyksestä toipuminen. Mutta ne tuntemukset muistikuvina ovat jääneet tietenkin paljon vaatimattomammiksi vauvansaannin hurmoksen takia. Mutta haava kuitenkin näyttää siistiltä ja hyvin parantuneelta. Mies toi kauan toivomani olohousut, joissa vyötärönauha on leveä eikä yhtään paina haavan alaosaa, joka ulottuu siis vyötärölle asti.

Tänään lumisadetta. Eilen auringonpaisteessa tein taas postilenkkitreeniä, mies tarjoutui seuraksi, jos uskaltautuisin ulos, ja jos sää selkenee. Kovin vain hidasta on kulkemiseni, itsensä suoraksi vetäminen on varmaan enemmän uskalluksesta kuin oikeasta haavakivusta kiinni. Pikkuhiljaa, postilaatikollemme on ehkä 15 metriä, jospa seuraava taivallus ulottuisi parkkipaikalle, joka on hieman kauempana.

Perhe taitaa olla jo sopeutunut sairauteeni ja karu paluu arkeen on tullut isän ja tyttären riitelyn myötä. No,tässä asiassa olisin toivonut vieraskoreuden ja hienotunteisuuden jatkuvan. Toinen, paljon todennäköisempi tulkinta lienee kuitenkin se, että molemmat ovat tosi väsyneitä tilanteeseen ja näin purkaantuu pelko ja huoli tulevasta ja kuluneiden viikkojen jännitykset.

Nyt alkaa vatsanahkani sanoa ettei enempää istumista! Lopuksi kuitenkin mukava huomio: särkylääkkeiden kulutus alkaa vähetä. Alkuviikkoina kun katselin jatkuvasti kelloa odottaen joko saan ottaa lääkettä niin eilen huomasin, että olin unohtanut päivällä kipulääkkeen kokonaan. Sen korvasi siivoojamme työn tuoma ilo. Yölläkin pystyn nukahtamaan uudestaan ilman särkylääkelisäystä.

Hyvää viikonloppua. Meilläkin joitakin pistäytyjiä taitaa tulla.

31.3.

Olen täysin kyllästynyt sairaana olemiseen. Petaan sentään jo itse sänkyni kun kehitin mahdollisimman minimalistiset liikkeet ja samaa systeemiä on toteutettava kaikessa. Ei kurkottelua, ei venyttelyä, ei kantamisia, ei mitään reipasta tekemistä, ei pitkiä aikoja samassa asennossa istumista, lepäämistä pitkällään useamman kerran päivässä. Olla tekevinään jotain vaikka oikeasti ei tee mitään.

Ruokahalua edelleen huhuilen. Nukkumattikin karsastaa, nukun toki kylliksi, mutta pätkittäin, en ikinä 8 tuntia. Tänä aamuyönä valvoskelin (ehkä torkahdellen?) puoli viidestä kahdeksaan, minkä jälkeen nukahdin sitten pariksi tunniksi. Haaveilen yhdestä pitkästä hyvin nukutusta yöstä! Pitkälle aamuun lojumista ei tapahdu, koska särkylääkepurkki kutsuu (ellen ota sitten aamuyöstä).

Tällaista tänään, maaliskuun viimeisenä AD 2009, aprillipiloja yritän keksiä.