Huolimatta siitä, että arkistossa löytyy maaliskuisia merkintöjä, niin totuus on se, että tämän vuodatukseni aloitin 23.4.2009. Se oli hyvä päätös ja aloitus. Kirjoittamisesta on tullut mukava yhteydenpitoväline. Moni kommentoikin tänne, usea kirjoittaa sähköpostiini ja osa lukijoista saattaa soittaa. Kirjoittaminen on minulle kuin meditaatiota. "Näen mitä ajattelen" oli eräässä kommentissa. Rauhoitun ja saan asioita järjestykseen. Joten yhteydenpito teihin taitaa olla vain kirjoittamisen lisäbonus tässä netin ihmeellisessä maailmassa.
Kolmas näkökulma on se, että olen joutunut opettelemaan uutta. Tämän päivän Hesarissa oli juttu haimasyöpään sairastuneesta professorista ja hänen kirjastaan Jäähyväisluento. Siitä arvostelijan mukaan huokui usko unelmoimiseen ja niiden toteuttamiseen. Kirjoittamalla teen sitä mitä olen aina tahtonutkin tehdä. Sairaus antoi aikaa siihen, mihin tavallisessa arjessani ei ollut aikaa. Paradoksaalista. Toinenkin Hesarin artikkeli kertoi unelmista. Vankilateatterin työpajan ohjaaja sanoi: "Uskon, että se mikä eniten ohjaa ihmistä, on hänen unelmansa, vaikka vähän särkynytkin." Se on totta, se saa minut haahuilemaan tekstinkäsittelyn ja netin maailmassa tavoitteena oppia ja luoda oppimani perusteella tätä blogia. Kuvankäsittely on juuri nyt täällä tavoitteenani. Lakkiaiset ovat hieman lykänneet sitä.
Unelmani on myös iloiset lakkiaiset, tottakai. Sairastavan unelmat ovat konkretisoituneet, lähellä oleviksi, saavutettaviksi, mutta omaa työpanosta kuitenkin vaativiksi.
Minä nauran ja iloitsen
Saako syöpäpotilas suuttua, saako hänelle suuttua? Tuollaisesta keskusteltiin taannoin huhtikuussa ja osin vieläkin keskustelu jatkuu kommenttiosiossa. Nyt kysyn: Saako syöpäpotilas nauraa, nauttia olostaan ja iloita? Mielestäni saa elää tätä eloa kuten ennenkin kaikkinen eteen tulevine tunteineen. Onneksi on ilonaiheita ja paljon.
Työkaverini, ystäväni, teki eilen rohkeasti ja kutsui minut iloisiin juhliin. Yhtäkkiä tajusin - taisin kyllä vähän väsähtää - että olin saanut elää illan vailla syöpäpotilaan traagista stigmaa. Olin kuin se sama entinen Leena, hetken elin taas normaalia elämää, väsymys oli se, joka kutsui sitten pois. Ehkä olen myös hieman vapautunut siitä ajatuksesta, että sairaudesta on kerrottava heti paikalla jokaiselle vastaantulevalle. Mukana oli kyllä pari ystävää, jotka olivat hyvin tietoisia kaikesta, mutta he kaikki tukivat ihanasti. Onneksi on "aika nauraa" myös silloin kun elämässä on tummempiakin sävyjä. Keskustellakin osaan ja voin ihan muista asioista. Kiitos siis ihanista kutsuista!
Apua olen pyytänyt, saanut ja saan
Kummityttöni pyyhältää taas meille laittamaan juustokakkua ja patistamaan serkkunsa = meidän nuorison kuosiin. Työkavereita on tulossa kukkia istuttamaan ulos. Jopa pöytäliinojen mankelointivastaava löytyi kun pohdin liinojen silittämisen rasittavuutta. Eteiseen olen suunnitellut hyvän tuolin, että voin tarvittaessa istuen ottaa vastaan ihmisiä. Kuntoni ei ole kovin hyvällä tasolla, rappukävelytesti osoittaa miinusta pitkälle. Toisaalta lakkiaiset ovat hyvä kannustin, pysyn liikkeellä ja teen päivittäin jotain fyysistä, muutakin kuin pienen koiralenkin. Ikkunanpesukin alkaa sujua.
Viime yönä nukuin hyvin ja poikeuksellisen pitkään. Se on hyvä lähtökohta päivälle!