Täytin viime syksynä 50 vuotta. Minulle oli itsestään selvää, että asiaa on juhlittava. Ei minua vaan sitä että olin saanut elää ne vuodet. Juhlasuunnitelmia en sitten kuitenkaan isommin voinut tehdä kun viime kesän aikana mummin sairaus osoittautui vaikeaksi ja syksyllä sitten vietettiin hautajaisia. Kiitos sitten veljelleni vaimoineen kun nopeasti ideoimme lokakuisen ulkoilulauantain Usmin majalle. Kutsut jäivät viime tippaan, mutta niin vain kävi että sinne metsän keskelle urheasti käveli moni minua tapaamaan. Tarjolla oli eväsvoileipiä voipaperissa 60-luvun tyyliin, tai modernimpana versiona ja jopa international-eväsleipä löytyi, makkaraa paistettiin nuotiolla. Aitoa lehmänmaitoakin oli, ei sentään ihan eväspullossa. Kahvipöydässä oli tarjolla elämäni naisista kertovia leivonnaisia.

Olin iloinen, että juhla sittenkin toteutui. Kutsussa mainitsin että tässä iässä on viisasta pitää huolta terveydestään ja tarjoan mahdollisuuden ulkoilla. Moni lähti vielä järveäkin kiertämään. Eräs ystäväni, joka ei päässytkään paikalle, soitteli tunnelmia jälkeenpäin. Kiteytin ajatukseni juhlasta näin: tarkistin, että turvaverkkoni on kunnossa. Tunsin että ympärilläni on paljon läheisiä, sukua ja ystäviä, jotka kyllä kannattelisivat jos jotain tapahtuu. Kiitos teille kun olette olemassa! Turvaverkkoa on todella tarvittu kun ote elämän trapetsista on irronnut. Tässä kellin kannateltuna.

Jälkeenpäin ajateltuna puheeni tuntuvat enteileviltä. Tai sitten yksinkertaisesti ajattelin murenevia polviani. Mutta katsoin aiheelliseksi kertoa työpaikallani ettei ne pelkät onnentoivotukset riitä: tasan syntymäpäivänäni kaikkien iloisten korttien joukosta avasin kutsun mammografiaan. Kyllä, ajattelin syöpään sairastumista syntymäpäivänäni sen hetken. Mutta olin menneistä kiitollinen, tuleville sanoin: tulkaa, en pelkää. Mammografiassa kävin ja tulos tuli sitten aikanaan, ettei mitään syöpään viittaavaa löydetty, mutta ettei se sulje pois etteikö muualla elimistössä voisi olla syöpää. Jotain huvittavaa näin silloin siinä, että ikäänkuin sanotaan, että älä nyt vaan iloitse, jossain se voi vaania. Niinkuin vaanikin. Tiesin etten ollut kunnossa, mutta polvet olivat niin ilmiselvät syylliset ettei siitä sen enempää. Polvet ovat antaneet anteeksi minulle: ne nauttivat niin kevättalven lepäilyistäni että vasta nyt olen alkanut tuntea taas särkyjä kävellessä.

Ettei kenenkään teidän siellä turvaverkossani pienempää tai isompaa säiettä kannattelevan ajatuksiin tule, että nyt siellä ihan riipun vain teidän taakkana ja onko se nyt riittäväkään tueksi. Niin kerronpa, että käväisin psykologinkin juttusilla. Otan kaiken avun vastaan mitä tarjolla on. Ja turvaverkkoni peruspilarit ovat sitten ihan taivaallisissa käsissä. "Jumalan kämmenellä" kuten lasten kanssa on laulettu.

Eilen tuli kävijäennätys: 53 kävijää sivullani! Verkko on tiheä.