Tässä eräänä päivänä tapahtui seuraavaa. Kun poika oli leikittänyt koiraamme ulkona pallon kanssa niin että koira sen jälkeen huohotti läpeensä väsyneenä pitkään, kiipesi syliinikin niin että tunsin pienen läpättävän sydämen. Olinko iloinen, kun koira oli saanut sydämensä pohjasta leikkiä? Ei, minä olin huolissani siiitä, jaksaako se moista rasitusta! Ja oikeasti katsoin tarpeeliseksi varoitellakin ettei rasitettaisi koiraa kerralla liian paljon, pallohullu koira kun on. Tunsin siitä suurta huolta.
Pohjimmiltaan huoleni syy taisi olla siinä, että oma kuntoni on niin huono. Hengästyn ja sydän hakkaa pienen ponnistuksen jälkeen niin ettei todellakaan ole kyse liikunnan hyvää tekevistä endorfiineista vaan kuristavasta juuri ja juuri selviytymisestä. Sen vuoksi ei päähäni mahdu ettei asia olisi samoin pienen koiran kohdalla. Puhumattakaan perheen jäsenistä, olen heti huolissani jos joku puuskuttaa hengästyksestä. Tai on surullinen, itkee ja on lohduton, kertoo nukkuneensa huonosti, tulkitsen sen heti tarkoittavan surua minun tilanteeni takia. Varmaan onkin, mutta voihan olla että maailmassa vielä löytyy muitakin ikäviä aiheita surtavaksi.
Ja jos erehdyn katsomaan sairaalasarjaa, joissa lähes poikkeuksetta on joku syöpäsairas, kuvittelen heti heidän tautinsa ihan samanlaiseksi. Masokismia, tiedän. parempi olisi olla katsomatta. Mutta saa siitä hyvät naurutkin, Emmerdalessa, ilkeä Cain kiusasi sairasta Alicea, joka kerrankin sanoi vastaan: Taidat vain kadehtia meitä kun meillä on sellaista mitä sinulla ei (rakastava puoliso, vauva). Cain suuttui ja kävi kohti. Mitä, aitko tappaa, ilkkui Alice. Syöpäsairaan? Mulla on sekin, eikä sulla oo sitäkään!
Noin outo huumori puree jo minuunkin. Mutta lattialla rentona loikovaa koiraa tulee aika ajoin katseltua: onkohan sillä kaikki hyvin?
