Kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaani Niilo Rauhalan Sana koskettaa sanaa. Vahinko vain, lainausaika on vaivaiset kaksi viikkoa, tekisi mieli tallettaa monta runoa, pitää kirjaa lähellä pitkään. Runoja lukiessani olen ajatellut tätä blogia ja varsinkin teitä lukijoitani, jotkut runot tuntuvat suoraan kuuluvan joillekin kommentoijistani. Tässäpä teille siis runolliset tervehdykset, olkaa hyvät!
Pirkko ja Hummeri, te tulitte tästä heti mieleen. Ja kälyni, sitten vielä moni muukin, lue ja nappaa itsellesi, jos siltä tuntuu: (Yksinäisyys-runon loppuosa)
Silta,
me teemme sillan,
me jotka kuuntelemme merta,
yli sen, mikä on pimeää,
mikä näyttää rannattomalta.
Sytytetään sillalla lamppu,
kuuntelemisen herkkä valo,
ja niin ikävä kulkee luoksemme
aroin askelin, epävarmoin jaloin.
Eikä kukaan ole yksin
tällä sillalla, tällä matkalla.
Perillä kaikki tässä hetkessä,
kun silta laskeutuu
etäisyyksien yli.
Jokaiselle syöpäystävälleni: Eija, Ritva, Marja-Liisa, Sanna, Tiina, Tilu, ja kaikki muut, en ihan jokaisen nimeä uskalla mainita:
Kuljemme eteenpäin
samoja askelmerkkejä pitkin,
kipu, murhe ja kuolema
ovat yhteiset
hitaalla vauhtiradalla.
Joka kiirii niiden ohi,
ei ole kilpailija,
ja hänen suorituksensa mitätöidään.
Meillä on oikeus kompastua,
kunhan jaksamme nousta ja edetä maaliin
jokainen.
Kertulle ja Aulikille vielä erikseen, huomaatte kyllä miksi:
Olen aallon kirkas vihellys,
sininen, soiva korkeus,
hietikon pintaan takertunut kukkiva rihma.
Ajatus nukkuu ikuisuuden kevyeen kosketukseen
ja siirtää aamulla verhot syrjään
valon ja kärsimyksen edestä.
Vedet kipunoivat ja helähtävät,
tule kanssani, kuunnellaan
yhteistä kieltä.
Opeystävä, Jenni, Ronja ja kaikki muut nuoret lukijani :
Kiipeät portaita ylös vuorille.
Älä lankea.
Kauniit astiat kädestäsi
saattavat pudota, särkyä
askelmille, kalliohin,
hajota pirstaleiksi.
Mutta ehkä niistä, ehkä
saatkin voiman, itkun ja rukouksen,
jotta jaksat nousta
perille.
Ja niille, jotka lukevat usein, mutta kommentoivat muualla, surun läpi kulkeneet, uutta kotia etsivät, teille tässä:
Musta kuutio
pursuaa syvyyksistään
keltaista ja punaista kirkkautta.
Sivellin liikkuu kankaalla
ja niin sekoittuvat ilon ja kuoleman värit,
elämän kuulas harmonia ja palava tuska.
Metsään piirretty viiva, yksinäinen lampi,
jota tuskin huomaat,
tallettaa kaiken, mitä on nähnyt
niin kuin sana, kirjoitus,
joka kulkee elämän läpi.
Veljeksilleni:
Tuossa lapsuuteni levitetty vuode.
Mahdun siihen taas,
vedän jalat hieman koukkuun
ja muistelen isonveljen lämmintä selkää,
pakkasöitä ja pimeän
laidatonta peittoa.
Kaikki poismenneet
istuvat omilla paikoillaan.
keinutuoli liikahtelee äänettömästi
raskaan päivän lepoa kantaen.
Esirukoilijoilleni:
Rukouksen puun latvalta
lintu katoaa sineen
kuulostelemaan,
onko taivasta, joka vastaa.
Nooan arkin kyyhky
ei palaa enää takaisin,
se on löytänyt vuorenrinteen
lehtevän puun.
Sateenkaaren alta se lentää
uuteen aikaan,
maailman, jossa pysyy
se mikä on luvattu.
Ja lopuksi runo, jossa kolmella rivillä on kerrottu kaikki se, mihin minä monisanaisesti olen täällä blogissa pyrkinyt.
Minut riisuttiin alastomaksi
ja kaikesta, mitä minussa oli,
kaivettiin esiin kärsimyksen lähde.