Tänään on äitini syntymäpäivä. S.29.8.1923 ja k.30.12.1982 luki hautakivessä, jonka äärellä viikko sitten viivähdin ja  laskin kukkaseni. Äitini oli sisarussarjansa nuorin, kymmenes. Kolmen veljen lisäksi isosiskoja riitti, joten äidin lapsuus- ja nuoruusmuistot olivat ehkä erilaiset kuin monella ikätoverillaan: hän oli hevostyttö ennenkuin koko termiä edes keksittiin. Harvemmin siihen aikaan saapashousuja nuorille naisille tehtiin, äitiä oli luultu talon uudeksi rengiksikin. Kotitalon hevosista riitti juttua omille lapsilleenkin: miten hevonen pilkkopimeällä teillä tai ajurin nukahdettua toi kuorman kotiin varmasti. Niitä kertomuksia en väsynyt kuuntelemasta, taisi työläs maalaiselämä ennen koneistumista saada silmissäni kultareunaisen kuvan. Pelkästään hauskuutta tuntui senaikaiseen työntekoonkin liittyvän, minäkin haikailin viikon heinäntekomatkoja Kainaastolle yöpymisineen. Sisarukset osasivat nauraa muistoilleen.

Aikuisen elämänsä aikana maatalon emäntänä ja 7 lapsen kasvattajana kiinnostus eläinten hyvään hoitamiseen säilyi. Aikaa ja voimia löytyi aina jostakin sekä lukematon määrä keinoja auttaa sairasta eläintä. Navettapolulla askel oli kevyt, vaikka selkä taisi kärsiä paljonkin. Silti, kotitalolla käydessäni, äidin kuva navettapolulla pysyy silmissäni, perässä kissa, koira tai kakku. Aivan oikein kakku, eikä se olekaan mikään täytekakku, ne kahvipöydän herkut ovat pohjanmaalla kaakkuja. Kakku taas on lampaan karitsa! Keväisin karitsoivilla lampailla oli helposti joku vähäisempi pesueessaan, joka ei olisi selvinnyt ilman äidin ahkeraa pulloruokintaa. Siitä seurasi karitsan kesyyntyminen ja emäntäänsä leimaantuminen sekä meille muille hauskaa seurattavaa.

Kyllä niitä kaakkujakin saatiin, minä velisarjani kanssa söimme ne viimeiseen  muruun heti kun luvan saimme. Äidin leipä, limppu oli kuuluisa koko pitäjässä, samoin leipäjuusto. Myyjäisiin ja lahjoiksi niitä valmistettiin kokonaisia päiviä. Navettapolun jälkeen äidin kuva siirtyy keittiöön lieden tai leivinlaudan ääreen. Leipäjuuston valmistukseen liittyi otsikon kouramokkoonen-sana. Ternimaitoa lämmitetään ja juustonjuoksuttimella saadaan juustomassa ja hera erottumaan, tätä massaa sitten on käsin puristeltava tiiviimmäksi että saadaan leipämainen litteä juusto. Siinä työn touhussa voi sitten antaa sitä vielä lämmintä pehmeää juustomassa jaloissa malttamattomina hääriville lapsille jotteivat häiritsisi tärkeää työtä enempää. Äkkiä opimme hakemaan pikkulautaset tuolle odotetulle herkulle, joskus kävi niinkin, että valmistuvasta juustosta tuli sen seurauksena omituisen pieni. Leipäjuustoon en ole kyllästynyt vieläkään, kouramokkoosia en ole enää saanut. Kokeilin itsekin tehdä leipäjuustoa joskus ja pitihän sitä lämmintä massaa maistella, mutta lapsuuden lumon puuttuessa jotakin uupui maustakin. Äidin käsi, hoiva. 

Nyt taas kerran lapsuudenkodissa itkettyämme kuoleman surua, muistuu mieleen ne menneet surut. Veljen auto-onnettomuudessa menehtymisen jälkeen sairastui äiti keväällä -82. Pitkä ja yhä rankemmaksi käyvä yskä ei parantunut, lopullinen syy löytyi vasta heinäkuun lopussa, syöpää se oli. Sidekudoksessa välikarsinassa, missä minunkin etäpesäkkeeni nyt majailevat. Syöpä eteni nopeasti, luuston ja aivojen etäpesäkkeet oireilivat jo loppukesästä. Äiti siirtyi ikuiseen jouluun ennen uudenvuoden yötä. Sain olla paikalla kun viimeisten henkäysten aika aamuyöstä koitti ja äiti pääsi rauhaan. Tuo kokemus on aarre elämässäni, omaa kuolemaakin katselen rauhallisin mielin.

Meidän lasten aikuistuttua ja työnteon varmaan helpotuttua, isä ja äiti saivat nauttia helpommasta mumman ja paapan elämästä, lastenlapset olivat suuri ilo, mitä nämä veljenlapseni tuntuvat muistelevan rakkaasti ja pahoittellen nuoremmille serkuilleen mitä ovat menettäneet. Eläimiä pidettiin äidin tahdosta tuohon vuoteen -82 asti, lypsylehmistä oli jo luovuttu aikaisemmin, niistäkin jokainen äidin kanssa kuvaten muistoksi. Lastenlapset saivat osansa eläintarinoista eikä silloin aikaa laskettu kun pieni apulainen kulki mumman kaverina navettatouhuissa.

Äiti vaali evankelista uskoa, johon omassa lapsuuskodissaan kasvoi, myös meille. Äiti opetti iltarukoukset ja luki iltaisin iltahartaudenkin meille. Ymmärsinkö jotain teksteistä, en varmaan, mutta sen ymmärsin, että hetki oli pyhä ja rakastava. Enemmän kuin äiti puhui, hän eli uskoa todeksi.Sairaalassa laulettiin Siionin kanteleesta taivaslauluja äidin pyynnöstä sekä silloin uutta Kari Tikan armolaulua: "Minun armossani on sulle kylliksi..."

Äidin 59-vuotispäivää vietettiin jo hiljaisissa tunnelmissa, muistan, että osakseni tullut kerman vatkaus epäonnistui ensimmäisellä kerralla ja miten se harmitti. Harmitti myös se kun itse sain pieniä luunmurtumia enkä pystynyt auttelemaan kuten olisin halunnut. Äiti lohdutti: ei se siivoaminen ja muu touhu ole niin tärkeää, tärkeämpää on, että olin siinä. Keittiön pyöreän ja pyörivän pöydän ääressä saimme istua, isommalla tai pienemmällä joukolla. Pitkät elokuiset aamupäivät ja illat vain istuimme ja puhuimme, olimme. Kiireettä. Äidin leppoisa ja rauhallinen asenne silottivat päivien kulkua. Edessä oleva tuska ja kipu ei silloin pelottanut. Vaikka tuoli siellä kotipöydän ääressä jäi tyhjäksi, kuva muistoihini silmien verkkokalvoille ja äidin läsnäolo jäi. Viimeinen kuva äidistä sairaalavuoteella on jo haalistunut, nämä aikaisemmat ovat voimakkaampia.

Äidin antamista eväistä on riittänyt pohdittavaa tällekin loppukesälle 26 vuotta myöhemmin.