Tänään aloitettiin riskiryhmien rokotukset kunnassamme. Ilmassa oli suuren happeningin tuntua kun massan mukana lähestyin rokotuspaikkaa. Ensin jonotusnumero, jossa Kela-kortin merkinnöistä jo hyväksyttiin pääsy eteenpäin. Sitten odoteltiin seisoen ja istuen, piikin saatuakin kehotettiin vielä istumaan hetken. Koko reissuun meni pari tuntia. Käsivarressa hieman tuntuu rokotusjälki, siinä kaikki. Olen helpottunut, toivottavasti nyt vältän koko taudin. Keväinen keuhkokuume on vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Tämän uuden lääkkeenkin sivuvaikutuksena on keuhko-oireita ja yskä, joka on joinakin iltoina vaivannut minuakin. Ei kiitos tämän pahemmille.

Ensilumikin satoi juhlistamaan tätä päivää. On se aina yhtä nostalgista lakaista ensi kertaa kuistia ja rappusia lumesta. Eilen vielä kukkineet orvokit olivat jäätyneet. Koira oli ollut hassuna aamulenkillä: puuhaa oli paljon kun oikeat hajut oli tarkistettava sieltä lumen alta. Joskus ensilumen aikaan koira syöksyili kuin ottaakseen kiinni jokaisen hiutaleen erikseen.

Kaksi vuotta sitten 5.11. oli räntäsateinen pimeä päivä. Työpäivässä oli iltapäiväksi poikkeuksellisesti tiedossa koulutus, parin työkaverin kanssa meillä oli hilpeä matka, kun määränpäänä oli ennestään tuntematon koulu. Minä olin paras opas, kun muistin lammen takana siintävän rakennuksen. Parkkipaikalle vievää tietä sitten saimmekin etsiskellä. Ehdimme ajoissa ja mukava tunnelma jatkui kahvitellen viihtyisässä ruokalassa, lukiolaisilla näytti olevan välipala-aika. Rauhallinen ja kiva koulu, hyvin käyttäytyviä nuoria, havaitsin. Esillä oli oppilaiden hienoja töitä, muutaman tutun sikäläisen kolleegankin kanssa ehdin vaihtaa pari sanaa, virkistävää nähdä toisenlainen työympäristö. Hieman sokkeloiselta rakennus vaikutti, löytyihän se auditoriokin ja istuimme kuuntelemaan.

Parin päivän kuluttua tuosta ei kenelläkään kai Suomessa ollut epäselvää, missä tuo etsimämme koulukeskus oli ja miltä se näytti ja millaisissa sokkeloissa oli kauhunhetkiä koettu. Kun näin kuvat rikkiammutuista ruokalan lasiovista, joista olin pari päivää aikaisemmin itse kulkenut, konkretisoitui se, miten läheltä tragedia kulki. Minun onnekseni ampuja toimi vasta parin päivän kuluttua. Ehkä kävelin hänen ohitseen ruokalassa.

Kaikkea vastaan ei voi varautua. Onneksi johonkin voi. Olen iloinen, että sain rokotuksen. Toivon, että mahdollisimman moni ihan terveistäkin ottaisi sen, koska vain siten on mahdollista estää leviäminen laajemmalle ja kaltaisteni riskiryhmiin kuuluvien sairastumista - ja mahdollisia kuolemia. Kokonaan eri asia on sitten se, ehtiikö rokotukset ajoissa. Ilmassa on ajatus, että nippa nappa ehditään. Joskus pari päivääkin voi olla ratkaisevan tärkeää.