Elän edelleen juhlatunnelmissa, vaikka hammaslääkärikäynti kovasti yritti palauttaa jo maan pinnalle. Mutta sitten hammaslääkäri kovasti kehui hampaiden ja suunhoitoani, eikä kunnon reikiäkään löytynyt, joten helpottunut olo siivitti taas askeleita. Ihmeellistä, että hampaat ovat säilyneet kunnossa vaikka sairaalareissuillakin jäivät huonolle hoidolle ja paljon tulin juoneeksi makeita mehuja. Nyt sitten on kieltä häirinnyt ja kipeyttänyt paikkakin hiottu paremmaksi.

Mutta juhlatunnelmia siis edelleen. Esikoinen ja keskimmäinen syntyivät Japanissa, joten iloitsin siitä, että Japani tuntui juhlissamme. Tarjottavaksi poika itse toivoi susheja, joita sitten urakoitiin koko aamu ja jo edellisiltana täytteitä. Ne tarjoiluastioineen ja tarjoilupöydän ikebana toivat toivat pikantin lisän suomalaiseen kahvipöytään. Koinobori, poikien päivän keväinen viiri liehui puutarhaportin yllä. Japani oli myös monelle vieraalle tuttu: kuka oli ollut pitkään lähetystyössä, kuka kanssamme suomalaisella koululla, kuka vaihto-oppilaana, kuka katsomassa lapsenlastaan ja lastaan ja nuorista löytyi muuten vain Japani-harrastajia. Japani oli siis läsnä myös keskusteluissa. Se on meidän maamme.

Kieltämättä tämä elämäntilanne on nostanut esiin asioita mitä elämässä haluaisin tehdä. Haluan vielä päästä Japaniin, ehdottomasti. Sakurat ovat jo kukkineet, mutta moni puu olisi nyt kukassa juuri nyt, pian alkaa sateinen tsujuaika. Tulikärpäsiä voisi nähdä pimenevässä lämpimässä illassa ja lehmäsammakot huutelisivat riisipelloilla. Tuo kolmen vuoden aika on jättänyt lähtemättömät muistijäljet. Siniset vuoret horisontissa ovat yhtälailla sielunmaisemaani kuin pohjalaiset lakeudetkin. Näillä polvilla ja tällä kunnolla on vain hankala ajatella polvistumista matalan pöydän ääreen aterialle. Japanin maut, tuoksut, kieli ja ihmiset säilyvät tärkeinä muistoina mielessä.