Olen viettänyt pitkän aamun Hesarin Kuukausiliitteen seurassa. Kuten aina, Vivian Sjögrenin ruokajuttu, liikautti omiakin ajatuksia liikeelle. Tänään kirjoitus kesäisitä ruokamuistoista synnytti jopa keskustelua, kun sitten omassa ruokapöydässämme kovin perinteisen makaronilaatikon äärellä kysyin jälkikasvulta, mitä äidin ruokia he lapsuudestaan muistavat. Tytär luetteli heti miettimättä aika monta ruokaa, perheemme lempiruokia kyllä, mutta hätkähdyttävää niissä oli yksi yhteinen piirre: ne olivat kaikki japanilaisia ruokia. Sjögrenin juttu taas vyörytti eteeni kuin omia muistoja: haettiin kellarista ja kasvimaalta kesäiset herkut. Niin minullakin ruoka tuntui jaloissa hakumatkojen vattupuskien raapimisina, maitokannun viileytenä kun sitä varovaisesti kantoi, että kerma saatiin kuorittua, kellarin kivien kylmyytenä, perunamaan multana ja herkkupalana naapurissa lattialautojen sileytenä, jonka ylle valui hunajan suloinen makeus. Katoavaa kansanperinnettäkö? Nyt askelet vievät jääkaapille ja jokaisesta löytyvät samat asiat?
Toinen omien ajatusten liikahduttaja oli iso juttu siitä, mitä unohtumatonta silmät ovat nähneet. Minun silmäni lähtivät heti vierittämään omia kuviaan elämän varrelta. Kolmen vastasyntyneen odotettu näkemisen hetki on itsestäänselvästi hyvin talletettu mielen muistoihin. Lasten elämästä on tuokiokuvia, jotka eivät unohdu: uuden oppimisen tai löytämisen hetkiä kuin myös niitä, jotka ovat olleet äideille aivan sopimatonta katseltavaa ja joista on seurannut lääkärireissua. Olen myös nähnyt, saanut nähdä, äitini kuoleman hetken, mutta silmät näkevät hänet yhä täydessä työn touhussa pihamaalla tai keittiössä. Samoin on muiden rakkaiden vainajien laita: vaikka olen saanut nähdä heidät arkussa, vahvemmat muistikuvat ovat eläviä.
Minun silmissäni siintävät myös loputtomat seurapenkit, kesäisillä evankeliumijuhlilla tai herättäjäjuhlilla. Olen nähnyt tavallisten suomalaisten istuvan kuuntelemassa puheita Jumalasta, ammentamassa jotain evästä tulevan vuoden varalle, jaksaakseen taas eteenpäin. Lueskelin parhaillaan pidettävien Seinäjoen juhlien puheita netistä ja koin näin liittyväni seuravieraiden joukkoon. Ehkä huomenna liitymme sinne ihan konkreettisestikin, varovaisia suunnitelmia on hahmoteltu.
Tänä aamuna silmäni muuten näkivät, että sormien ihottumaläiskät ovat vaalenneet ja yhtäkkiä tajusin ettei minua tänään ajanutkaan ylös sormia poltteleva kipu särkylääkettä hakemaan. Ihanaa, parantumisvaihe vihdoin alkoi ja toivon että ensi viikolla lääkkeen uuden jakson aloittamisen jälkeen saisin taas pari hyvää viikkoa.